Robert Galbraith - Silkkiäistoukka

Joitakin kirjoja kohtaan ilmassa leijuu hienoinen ennakko-odotus laadusta. Olen lukenut Harry Potter-kirjat lukemattomia kertoja, koska tarina vain nappaa mukaansa ja heittää kyydistä kotiportaille viimeisellä sivulla. Robert Galbraith aliaksen takaa löytyy sama kirjailija J.K. Rowling. Jännityksellä ja innolla odotin tarinan kehittymistä suuriinkin mittoihin.

Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen olin ymmälläni. Tarina polki jotenkin sekavana möykkynä ei kenenkään maalla. Dekkarien etsivähahmot lienevät aika stereotyyppisiä enkä voinut Cormoran Strikeä olla jostain syystä vertaamatta Lee Childin luomaan Jack Reacher hahmoon. Hieman liikaa miehistä tuntui löytyvän yhtäläisyyksiä, tosin toinen tarpoo jenkeissä omia polkujaan, toinen kortteeraa Lontoossa omassa toimistossaan. 

Vasta puolenvälin jälkeen kirjailijan kummallista kuolemaa ratkova etsivä ottaa jonkinlaisen sankariloikan ja herättää lukijan mielenkiinnon. Tarina alkaa hitaasti mutta varmasti edetä ja houkutella mukaan tekemään päätelmiä ja etsimään ratkaisevaa vihjettä syyllisestä. Sanottakoon kirjailijan kunniaksi se, että en arvannut tekijää ja jännitys säilyi loppuun saakka. Muuten en nyt ehkä yhtyisi kannen "Ahmittavan hyvä"-tekstiin. Keskivertodekkari, muuta en nyt osaa oikeastaan tästä teoksesta sanoa. Petyin ehkä jonkinverran odotuksiini nähden, koska Harry Potterit ovat aina saaneet minut jotenkin kokemaan lapsellista innostusta ja herättäneet mielikuvituksen sopukoista jos jonkinmoisia mörriäisiä eloon.

Margaret Atwood - Nimeltään Grace

Murha. Ikiaikainen mysteerejä ympärilleen pilvien tavalla keräävä tapahtuma, jonka oikean kulun tietää pohjamutiaan myöten vain ja ainoastaan tekijä itse. Atwood punoo kirjassaan tositapahtumia ja fiktiota paksuksi ja tuuheaksi palmikoksi, josta ei oikeastaan voi erottaa puhtaasti, mikä on kirjailijan omaa päätelmää ja rakennelmaa, mikä puolestaan täyttä totta. 

Grace Marks, nuori piikatyttö istuu vankilassa syytettynä murhasta. Tekikö hän tuon veriteon? Kirja tarjoaa yhden näkökulman asiaan, vastaamatta silti kysymykseen. Atwood antaa neiti Marksille äänen ja mahdollisuuden kertoa tarinansa. Grace ei kuitenkaan vastaa täydellisesti kysymykseen oletko syytön. 

Olen lukenut kirjan aiemminkin ja hyvin se kesti uusiksi lukemisen. Gracen kertoessaan tarinaansa avautuu lukijalle realistisentuntuinen näkymä 1800-luvun paremman väen sekä palkollisten elämään Kanadassa. Kirjan lukee mielellään, eikä mielenkiinto pääse lopahtamaan missään vaiheessa, vaikka sivuja on rutkasti. Atwood on kieltämättä aika taitava luomaan mielikuvia, jotka voisivat olla aivan totta. Henkilöhahmot ovat sopivasti liioiteltuja, jotta ne jaksavat herättää mielikuvituksen lentoon ja kiinnostus heidän vaiheitaan kohtaan kestää kirjan loppuun saakka. Tämä on yksi parhaista Atwoodin kirjoista, mitä olen lukenut.

Joyce Carole Oates - Kosto: Rakkaustarina

Pienessä paketissa painavaa asiaa. Trauman läpieläneenä ihmisenä samastuin luita ja ytimiä myöten Oatesin traumaattisten hetkien jälkilöylyn kuvaukseen. Teki fyysisesti pahaa. Kaikki minun kokemani kauheus oli niillä sivuilla erilaisessa tarinassa. Minä koin sattuman tuottamaa väkivaltaa, joka maksoi puolisoni hengen ja melkein omanikin. Tunsin kaiken sivuilla tanssineen jälkipuheen selkäni takana. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen mutkien kautta kuullut olevani huono ihminen tai jotenkin syypää mieheni kuolemaan johtaneeseen onnettomuuteen. Ehkä en vain tarpeeksi sittenkään yrittänyt pelastaa ja kannan nyt sitten huonon lesken viittaa. Samoin koeteltiin kirjan uhria. Ehkäpä se ihmispolo vain ansaitsi kohtalonsa olemalla sellainen kuin oli. Itsepä kerjäsi tapahtunutta. 

Oates kirjoittaa tarinaa useasta näkökulmasta, mikä tekee kaikesta hämmentävän todellisen tuntuista. Välillä kertoja kertoo aikuiseksi kasvaneelle uhrille, mitä tapahtui, mitä hän koki ja miten hän reagoi, välillä kertoja kertoo vain tapahtuneesta. Lähtökohta on kuitenkin ihmisen raadollisuus ja peto, joka joskus valtaa ihmisen. Myös jokin kummallinen rakkaus, joka saa ihmisen ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ajaa samaisen pedon eri motiivilla ulos. Tuoreena leskenä pystyn samastumaan erittäin hyvin kohtaamisen vaikeuteen, mikä valtaa ihmiset, kun jotain pahaa, selittämätöntä ja odottamatonta tapahtuu. Kukaan ei kykene katsomaan silmiin. Olet aivan yksin tragediasi kanssa. 

Käsittämisen vaikeus tuo esiin ihmisistä pahansuopuuden ja halun selittää asiat helpoimman kautta, ts eihän tämä oikeasti edes tapahtunut. Tämä kaikki on vain huomionhakuisen ihmisen sepitettä. Ihmiset kykenevät jopa uskottelemaan itselleen, että nainen on ansainnut tulla raiskatuksi ja melkein tapetuksi, tai siis oikeastaanhan tilanne ei ollut edes raiskaus. Onneksi en ole ikinä itse kokenut moista fyysistä väkivallantekoa, mutta tiedän kyllä miltä tuntuu, kun minun totuuteni ei ole kenellekään muulle yhtä totta.

Vaikuttava kirja...

Paul Auster - Leviatan

Yhden ihmisen tarina plus toisen ihmisen tarina muodostaa polkuverkoston elämän takakujilla, yhtymäkohtia löytyy sieltä, mistä niitä vähiten odottaisi löytävänsä ja lopussa odottaa siunattu hulluus. Kaksi miestä, kaksi elämää, kaksi täydellisen erilaista loppua. Kirja sukeltaa ihmissuhdeverkostojen syövereihin, karikkoihin ja kompastuskiviin. Ihmisluonteen myrkyllisiin puoliin. Mitä tapahtuu, kun putoaa kirjaimellisesti? Kun elämä kirkastuu pudotuksen aikana ja lopullinen oivallus on aiemman elämän täydellisestä teennäisyydestä. Pohjamutien seasta kirkastuu lopulta tavoite, joka lienee kaikille muille täydellinen utopia, paitsi miehelle itselleen.

Toinen mies rämpii elämässään, käyttää kantapäitään useaan otteeseen oppimisen polulla. Lopputuloksena on jotain täysin päinvastaista. Tasapaino, harmonia ja oivallus omista kyvyistä ja tavoitteista. Mutta tarinathan solmiutuvat yhteen ja lopulta niistä muodostuu myös pienoinen murhamysteeri. Mitäpä seikkailu olisi ilman rosvo ja poliisi leikkiä.

Austen kirjoittaa mielestäni jotenkin hieman rikkonaisesti ja välillä piti keskittyä vähän liikaakin lukemiseen, jotta pystyin jäsentämään tarinan päässäni kokonaisuudeksi. En ole aiemmin lukenut Austeria, mutta tämä nyt ei teoksena minua vakuuttanut. Ehkä annan kirjailijalle kuitenkin vielä mahdollisuuden ja luen muutaman muunkin kirjan, ennen kuin päätän, pidänkö miehen tyylistä vai en. Idea kirjassa oli kyllä ihan hauska, mutta jotain jäi silti puuttumaan. En vain päässyt tunnelmaan mukaan.

Stephen King - Tervetuloa Joylandiin

Lomalukemista! Loistavaa. King on pettämätön tarinaniskijä. Tämä kirja edustaa pehmeämpää, nostalgisempaa Kingiä. Tulee mieleen jollain tavalla Stand by me -elokuva. Kerronta on niin rikasta, että kaiken voi nähdä oman mielen pienessä leffateatterissa 70-luvun kaitafilmille kuvattuna, hieman rakeisena ja kellertäväksi haalistuneena, niin todellisena. 

Kirjassa on toki kirjailijalle ominaisesti myös rahtu yliluonnollista, mutta pääosassa on tarina pojasta, kesästä, huvista ja luurangoista kummitustalon kaapissa. Joskus se kaikki pitää ahmia kerralla ja luin kirjan päivässä. Eihän tätä voinut keskenkään jättää! Kuinka saatoinkaan palata omiin teiniangstpäiviin ja astua tuon kesätyöhön hakevan pojan housuihin. Sinällään hauska sattuma, kun kirjassa puhutaan tivolilaisista ja tivolielämästä ja olen joskus nuoruudessani kulkenut tivolissa työskenneelleen poikaystäväni mukana tivolikiertueella, ja todentotta, se on ihan oma omituinen maailma, jolla on oma kieli. Tämä jotenkin lisäsi minun kohdallani nostalgiafaktorin huippuunsa.

John Irving - Minä olen monta

Missä menee uskottavuuden raja? Se lienee päällimmäinen kysymys, mikä mieleeni jäi tämän kirjan jälkeen. Viihteellistä luettavaa kerrassaan, mutta jossain vaiheessa uskottavuus kärsi jo kolauksen ja komiikkakin (jos kirja nyt oli yleensä koomiseksi tarkoitettu) otti aika pahasti ontuakseen. Tästä kaikesta huolimatta en olisi jättänyt sivuakaan lukematta. Kirjan takakannessa hehkutettiin teosta parhaaksi Irvingin kirjaksi pitkään aikaan, mutta ei tämä ehkä suosikkilistalleni päässyt.

Vahinkolapsi tupsahtaa kummalliseen teatteriperheeseen. Isoisä rakastaa esiintyä, naisena. Lapsukaisen isä on hyvin vaiettu salaisuus. Lapsi kehittyy, kasvaa ja ihastuu tuon tuosta vääriin ihmisiin. Kirjastonhoitajatar, painijakovis koulusta, uusi isäpuoli, naapurin tyttö. Perheestä löytyy jos jonkinmoista erikoista persoonaa ja niin löytyy poikakoulustakin. Yksi jos toinenkin paljastuu joksikin muuksi kuin perus maatiaisheteroksi. Montako homoa yhteen vuosikurssiin voi mahtua?

Kahdeksankymmetäluvun aids-pommi harvoo joukkoja kuin miinat sotatantereella. Kauanhan HIV olikin vain homojen ja muiden kummajaisten sairaus ihmisten mielissä. Yhtä lailla tosin heterot tartuntoja ovat saaneet, niistä vain on vaiettu. 

Kirja on puolustuspuhe seksuaaliselle tasa-arvolle, se on selvää, mutta jos jokaisella hahmolla on omat kompleksinsa ja kummallisuutensa, vaiettuja salaisuuksia putkahtelee joka käänteessä, ei voi enää pitää puolustuspuhettakaan kovin uskottavana. Alkaa jopa tuntua siltä, että tällä edellä mainitulla tasa-arvovaatimuksella irvaillaan. Ei kovin hauskaa mielestäni. On toki hienoa, että vaikeita ja kovin kauan tabuna olleita asioita näin reippaasti tuodaan esiin, mutta en nyt henkilökohtaisesti osaa hirmuisesti huumoria repiä siitä, että kaikki ovat homoja. Homottelu on ehkä edelleen läppäilmiö nuorten keskuudessa ja menee vielä jossain määrin vitsistä, mutta päälaelleen käännetty elämä, jossa heterot ovat oikkuja tuntuu kuitenkin aika absurdilta. 

Jälkikirjoitus: Shakespearella oli munaa! (Jos et ymmärtänyt vitsiä, lue edellä esitelty kirja!)

Keltin uni - Mario Vargas Llosa

Mitä tapahtuu, kun kaunistelematon unelma paljastuu kauheimmaksi erheeksi? Ja oliko erhe sittenkään erhe, oliko se sittenkin liikkeelle sysäävä voima, jonka tuloksia aikalainen sukupolvi ei päässyt koskaan näkemään? Tämän tarinan pohjalla piilee totuus ja oikea persoona.

Vankilassa on aikaa pohtia elämäänsä ja olemistaan. Näin teki myös Roger Casement. Mies muiden muutamien joukossa, jotka saivat liikkeelle Irlannin verisen napanuoran katkaisun sekä naapurisaaren kuningashuoneesta sekä vuosikymmeniä kestäneen sisäisen taistelun kirkkokuntien välillä. Tämä kirja pursuu aatetta, moraalia ja ihanteita.

Uljas hyveellisyyden viitta hulmuten siirtomaavallat nöyryyttävä ja riistävät alusmaitaan. Ihmiset ovat eläimiä (niin riistäjät kuin riistettävätkin eläintermin eri merkityksissä). Me tuomme hyvää, vaurautta, oikeaa uskoa ja sivistystä sinne missä ihminen elää vielä kuin apina. Kuulostaako tutulta? Näitä tarinoita ihmiskunnan historia on pullollaan. Nuori idealisti haluaa pelastaa kansakuntia tältä hulppealta näytelmältä. Diplomaattina hän pääsee ongelmien ytimeen ja kirjoittaa sivistysvaltioita kuohuttavia tiedonantoja häpeilemättömästä väkivallasta ja epäinhimillisyydestä, mitä teollisuusimperiumit harjoittavat Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Yhden miehen sota pahuutta vastaan tuntuu välillä taistelulta tuulimyllyjä vastaan.

Pahuuden näkeminen ja kokeminen herättää uteliaisuuden omia irlantilaisia sukujuuria kohtaan ja hiljalleen sisimmässä herää palo vapauttaa myös oma kansakunta kruunun ikeen alta. Suuren koneiston voittaminen vaatii uhrauksia, jopa uskollisimmilta tuntuneet ystävät katoavat syyllä tai toisella puolueettomaan massaan. Myös homoseksuaalisuus 1900-luvun alussa saa nuoren miehen elämän mutkistumaan entisestään. Lopulta jäin miettimään, onko riistoa vastaan taistelevan miehen alistuttava itsekin riistämään maksaessaan seksistä nuorukaisille, jotka keinoja kaihtamatta yrittävät saada kaduilta elantonsa?

Eipä tiennyt Roger Casement hirteen joutuessaan olleensa sysäämässä liikkeelle Irlannin veristä napanuoran katkaisua isäntämaasta ja samalla sytyttäneensä omalta osaltaan myös sisällissodan alkukipinöitä. Ja tuo kipinä on värjännyt Dublinin (ja Irlannin) katuja vereen näille vuosikymmenille saakka.

Synkeä tarina, jonka taustat ovat hyveelliset. Ihminen on ihmiselle susi.

Henning Mankell - Askeleen jäljessä

Onnellisia ihmisiä, inhottavaa. Tavallisia ihmisiä, mielenkiintoista. Ovatko he sittenkään niin tavallisia. Ystad kuohuu, kun konkaripoliisi saa surmansa epätavallisissa olosuhteissa. Nuoria katoaa jäljettömiin, ainoat johtolangat olinpaikoista toimittaa posti. Kuka on tämä kaiken takana? Tunnetko lähimmäisesi niin hyvin kuin ajattelit tuntevasi?

Ikä kolkuttaa Kurt Wallanderin ovelle. Tuo tullessaan kohonneen verenpaineen ja orastavan diabeteksen. Onko jotain jäänyt vuosien varrella tekemättä? Työt ovat vieneet kaiken huomion ja keho rapistuu. Miten kantaa tämä huoli samalla kun yrittää selvittää kollegan kuolemaan johtanutta palapeliä. 

Luen harvoin dekkareita, ne eivät vaan jotenkin istu minun lukutottumuksiini. Pidän kuitenkin todella paljon Mankellin tavasta kirjoittaa ja tämäkin dekkari on myös tarina ikääntymisestä ja pelosta vanhenevaa mieltä ja kehoa kohtaan. Välillä unohtaa lukevansa rikoksesta ja väkivallasta, kun lähtee seuraamaan huolestuneita ajatuskulkuja, joita Wallander mielessään haroo. 

Kirjassa pohditaan myös identiteetin merkitystä ihmiselle. Miten paljon vahinkoa voikaan sisimpään tuottaa jatkuva aliarviointi ja todellisen identiteetin piilottelu, kieltäminen ja halventaminen. Onko ihminen kokonainen, jos ei voi julkisesti olla sellainen kuin kokee olevansa?

Lee Child - Painostaja

Olen näiden äijäkirjojen kanssa hieman vieraalla maalla. Ei toiminnassa ole mitään pahaa, mutta on vaikeaa virittyä samalle aaltopituudelle kirjan kanssa. En vain saa riittävästi lukiessani toiminta/dekkaripläjäystä, johon tämäkin kirja lukeutuu. Jokin tietty haaste mielikuvitukselle puuttuu, kun kaikki on kerrottu niin kovin tarkoin. Kyllähän toki tällaisella kirjallisuudella saa heitettyä aivot narikkaan aivan täydellisesti.

Haastavaa kertoa tai arvioida oikeastaan mitenkään lukukokemusta, kun kirja oli vain rentoutumisen keino ja tapa paeta hetkeksi omia ajatuksia. Haastavampi kirja olisi todennäköisesti mennyt verkkokalvoilta suoraan mappi ööhön. Tämmöiseen kirjaan ei vaadita niin suurta keskittymisen hetkeä. Jos pari sivua menee harakoille, ei juoni ehdi kärsiä niin paljon osumaa, että pitäisi lukea edellinen luku uusiksi. 

Silkkaa ajankulua. En oikein muuta osaa sanoa. Pahoittelen, jos joku Child-fani tästä pahoittaa mielensä. Ei vain ole minun palani kakkua tämä kirjallisuuden osa.

Norman Mailer - Adolfin linna

Tiedätkö sen tunteen, kun joku kirja huutelee sinulle hyllystä LUE MINUT! Minulla on tapana kierrellä kirppareita ja etsiä kirjoja, joille tarjota uusi koti ja mahdollisuus olla muutakin kuin kierrätyspaperia. Ehdin käydä useampaan otteeseen eräällä kirpparilla ja tämä kirja nappasi aina huomioni sieltä hyllystä. Pyörittelin sitä kädessäni ja laitoin aina takaisin. Joka kerta jokin jäi hieman vaivaamaan mieltä ja perustelin aina ostopäätöksen lykkäämistä sillä, että ei minua kiinnosta lukea Hitlerin lapsuusvuosista. Lopulta kirja voitti ja minun oli pakko ostaa se. 

Onneksi ostin. Arki on riepotellut ja lukeminen on ollut hidasta, ja sekös vasta harmittaa, kun käsissä on teos, jota ei malttaisi laskea pois ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu loppuun. 

Kirjassa tosi ja fantasiankaltainen fiktio paiskaavat kättäpäivää ja kulkevat loistavana parivaljakkona saumatonta yhteistyötä tehden viimeiselle sivulle saakka. Kirjaa kertoo ylemmän luokan paholainen, joka on saanut tehtäväkseen valjastaa nuori Adolf oikeille urille elämässään, jotta Maestro voi sitten aikanaan kerätä kypsän hedelmän. Mailer maalailee tämän paholaisen suulla riettaan ja rikkaan sukurutsaisen historian, jonka loppu tuotteena on yksi maailman kompleksisimmista, julmimmista ja epäselvimmistä henkilöhahmoista. Adolf Hitler. 

Kirja on koukuttavaa tykitystä heti ensimmäisestä luvusta saakka. Tarina on niin elävästi kerrottu, että se pakottaa mielikuvituksen kuvittamaan jokaisen sivun ja lukeminen on loppujen lopuksi mielen tuottamaa elokuvaa. Harvoin suosittelen lämpimästi, mutta jos joskus sen teen niin nyt. En ole ennen lukenut Maileria ja tämä oli niin positiivinen yllätys, että tulen lukemaan toistekin miehen teoksia.

Toni Morrison - Jazz

Kun kirjasta on paljon sanottavaa, ei tiedä mistä aloittaisi. Lähdenkin siis liikkeelle siitä itseäni lähinnä olevasta vaihtoehdosta, minusta. Olen lukenut aiemminkin Morrisonin kirjoja ja ajattelin joka kerralla, että ehkä valitsin vain jotenkin monimutkaisen kirjan, johon ei sisään pääse heti ja lukeminen kaipaa lukijan harjaannuttamista tekstiin. Näin kävi nytkin. Ensimmäiset 20 sivua oli yhtä tuskien taivalta, en saanut kiinni mistään. Tarinasta, sanoista, henkilöistä tai ympäristöstä. Luin vain sekalaisia sanoja perätysten. 

Yhden illan kivireen vetämisen jälkeen teksti alkoi rakentua hiljalleen avaamiskypsäksi. Vaikka tarina sijoittuu 20-luvulle, tuntui jotenkin ihan luontevalta sijoittaa se myös nykyaikaan. Edelleenkin ennakkoluulot sekä jakautuminen kansakuntien ja etnisentaustan mukaan on osa elämää yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. 

Orjuus on väistynyt viimein ja musta väestö voi luoda itselleen tulevaisuuden; valkoisen väestön ehdoilla. Onko orjuus sittenkään kadonnut mihinkään? Aiempien sukupolvien haavat ovat haavoittaneet myös nyt elämäänsä eteen päin raivaavaa sukupolvea, saaden aikaan piiloissa kytevää hulluutta, tarvetta uusiutua, olla jotain parempaa. Näiden haavojen lopputuloksena on henkirikos, joka on ehkä kuitenkin samalla ylpeyden aikaan saama itsemurha. (Tätä ajatusketjua on hyvin hankala pukea sanoiksi. Voiko joku surmata toisen, jos se toinen kieltäytyy pelastamisesta? Onko kyseessä silloin surma vai itsetuho?)

Puuvillapelloilta tie käy suureen kaupunkiin ja mikä paremmin piilottaa yksilön haavoittuvuuden, kuin suuri kaupunki. Olet kaikkien näkyvillä, mutta näkeekö kukaan siltikään? Se minkä toivot piilottavasi katseilta tarttuu tuhansille verkkokalvoille. 

Morrisonin kirja oli makuuni, jälleen kerran, liian monisanainen ja kaunopuheinen, mutta tarina itsessään oli kaikessa koruttomuudessaan kaunis. Rujo, mutta lopulta kaunis. Se hetki, kun ruven alta paljastuu taas eheytyvä iho. 

J. K. Rowling - Harry Potter ja Feeniksin kilta

Rajun flunssan jyllätessä on mukava ottaa käteen jotain kevyempää luettavaa. Tunnustaudun täysin Harry Potter-faniksi. Olen lukenut koko kirjasarjan useita kertoja, ja aina se jaksaa jotenkin ruokkia lapsellista mielikuvitusrikasta puolta minussa. En ole aiemmin lukenut suomennoksia kolmesta viimeisestä kirjasta, vaan olen lukenut ne alkuperäiskielellä. Kirpparilta sattui sitten löytymään nämä sarjan tuoreimmat kirjat parilla eurolla, niin tartuin tilaisuuteen.

Feeniksin kilta on jostain syystä ollut pitkään lempikirjani tästä sarjasta ja sitä se on edelleen. Kirja on edeltäjiään kypsempi. Lapset alkavat kasvaa ja mukaan hiipii rehtiä teiniangstia, suuria tunteita ja kapinahenkeä. Kirjassa on jokseenkin synkeä pohjavire ja pahuus alkaa olla oikeaa pahuutta, eikä lapsellisia mörköjä ja pööpöttimiä. 

Kirjasta voisi tietysti etsiä kaikenlaisia viittauksia oikeaan elämään ja yhteiskuntaan. Kritiikkiä ja ilmiöitä, mutta en halua lähteä sille tielle. Haluan pitää nuorten kirjallisuuden kuitenkin enemmänkin seikkailuna ja nuorison tunnemaailman ja elämän sekä ilmiöiden tulkintana. Suuria piilomerkityksiähän näille kirjoille on esitelty mediassa ja salaliittoteorioita olisi helppoa alkaa suoltamaan lukemansa perusteella. Tyydyn kuitenkin lannoittamaan ja kastelemaan mielikuvitustani kukkeampaan kuntoon.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka

Etsin mieheni tiedostoista kuvaa kirjasta. Vastaan tuli tilannekuvasarja miehestä ja tyttärestä. Pitkään olen elellyt autuaan muistamattomana mieheni menehtymisestä. Olen jotenkin tuudittautunut siihen, että hän palaa. Ja siinä hän oli, niin itsensä näköisenä. Itkin pitkään ja hartaasti, itku takoo vieläkin tietään ulos. Muisti aukesi hetkeksi. Vahinko vain, että sieltä tulee niin paljon muutakin kuin pieniä muistoja keskusteluista tai hetkistä. Juttelimme illalla sängyssä tästä kirjasta. Tämä ei ollut suuremmin mieheni mieleen. Tylsä ja mitäänsanomaton kuulemma. Mies oli pettynyt. Nyt kun olen itse saanut luettua tämän ja olen eri mieltä, en voikaan enää herättää jo käytyä keskustelua uuteen vaiheeseen. Itkettää lisää.

Kirja oli kuin kokoelma Kaurismäen lyhytelokuvia jostain 70-luvulta. Pieniä katkelmia ihmisen elämästä, pienestä läpikulkumatkasta täällä. Sama tapahtuma saattaa näyttää eri matkaajan näkökulmasta aivan uudelta. Kuinka pieni hetki saattaa muuttaa ihmisen elämän suunnan aivan eriksi? Helposti. Sen minä taidan tietää paremmin kuin kukaan. Kymmenen minuuttia elämästäni on ajallisesti minimaalinen hetki, mutta siinä ajassa minun identiteettini muuttui, elämäni kääntyi päälaelleen ja jonkun elämä loppui. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Tässä kirjassa oli kyetty vangitsemaan harvoin sanoin se pieni kimaltava hetki, kun kaikella on merkitystä. Ainakin siinä hetkessä. 

Sofi Oksanen - Norma

Kesä on jo kaukana, kukaan ei pyytäisi minua jäämään... Tämä lause jostain syystä nousee sanaisesta arkusta, kun mietin kirjaa. Kukaan ei voi liennyttää tuskaa ja epätietoisuutta. Hiukset kietoutuvat ympärille aivan kuten kaikki ne valheet ja petokset punoutuvat verkkona ympärille. Eikä ole ketään. Kuka tämän jakaisi.

Norma on erilainen nainen, joka elää oman pienen salaisuutensa varjossa. Tuo salaisuus määrittelee Norman. Ympärillä tapahtuu kaikkea sitä, mihin ei oikeastaan ole edes järkevää vastausta, enemmänkin vain hulluutta, epäluuloa, petoksia ja vastapetoksia, eläimiä ihmisten vaatteissa. Runollista, raadollista ja jotenkin vain niin Sofi Oksasta.

Tällä kertaa Oksanen on tarttunut ihmiskaupan rumimpaan muotoon, kohdunvuokraukseen ja lasten kauppaamiseen äitien ohella. Julmaa ja koskettavaa. Kirjan skitsofreenisen sävyn saavat tarinat sekoittavat toden ja tarun. Tulee olo, ettei ihan saa punaisesta langasta aina kiinni. Aiheet ovat niin kovin konkreettisia ja tosia, että fantasiankaltaiseen lentoon on vaikea tarttua semmoisena kuin se tarjotaan. Silti kirjaa ei voi laskea käsistään. Jospa vielä yhden salakähmäisen tupakankatkuisen luvun lukisi. Sitten se kaikki vain loppuu. Viimeinen piste. Ihmetys. Tässäkö tämä nyt oli, eikö enää yhtään lisää?

Ihana huomata kuika Oksanen on kypsynyt kirjailijana ja alkuaikojen teiniangst on mennyttä lopullisesti (toivon). Vaikka Puhdistus sai aikanaan paljon suitsutusta ja palkintoja, pidin tästä kirjasta monin verroin enemmän. Tässä oli jotain niin puhdasta vereslihan makuista runollisuutta ja ihmisen eksymistä omaan pieneen elämäänsä. Kehräisin jos olisin kissa!

Terry Pratchett - Elävää musiikkia

Tässä viimeisten viikkojen aikana on taivaan portteja kolkutellut pari musiikin dinosaurusta Lemmy Kilmister ja David Bowie. Jotenkin tuntui loogistelta lukea jotain kivikovaan musiikkiin liittyvää. Tässä kirjassa myös kuolema ja kuolemattomuus lyövät kättäpäivää. Oivallinen valinta kunnioittaa lukemisen keinoin edesmenneitä musiikin suurvaikuttajia.

Pratchett heittää rockmusiikin Kiekkomaailmaan ja hioo siitä omanlaisensa näkemyksen. Kuolema turhautuu olemiseensa, musiikki haluaa tulla julki ja olla kuolematon (ja sitähän se onkin). Ripaus magiaa, musiikkia ja aimo annos seksiä, huumeita ja rokkenrollia. Siitä se kaikki lähtee. 

Musta huumori kukkii läpi kirjan ja suomentaja on kunnioittanut alkuperäisteosta lisäämällä viitteisiin myös englannin kielisiä versioita sanonnoista kuten kiitollinen Kuolema (grateful Death). Myös fantasiamaailmassa voi olla teini-idoleita ja kuten todellisuudessakin, aina on joku joka pullikoi vastaan, haluaa rahastaa tai ei vain tajua juttua. 

Huumorin ja letkeän tarinan sekaan mahtuu jälleen kerran syvällisiä pohdintoja aika-avaruudesta, muistamisesta ja olemassaolosta. Jää siis lukijan vastuulle, mitä hän haluaa kirjasta päällimmäiseksi nostaa. Itse jäin pohtimaan noita mystisiä hetkiä, kun jostakin asiasta tulee hitti ja se synnyttää aina uuden ilmiön. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mistä se ilmiö alkunsa sai, mutta taustalla on aina jotain ikäänkuin kuolematonta, joka jää johonkin ulottuvuuteen elämään. Ainakin muistiin, jos ei muualle.

Mario Vargas Llosa - Tuhma tyttö

Vargas Llosa on rakentanut lukijalle aikamatkan, joka kestää yli 30 vuotta. Oppaana matkalla on tyhmä rakkaus, joka vetää päähenkilöitä toisiaan kohden ympäri maapalloa, kuin magneetti metallia. Vuodet vierivät, ympäristö vaihtuu ja silti jokin sisään rakennettu tarve kiinnittyä toiseen ihmiseen saa päähenkilö Ricardon tekemään itsestään narrin naisen edessä kerta toisensa jälkeen. Vaikka mies kasvaa ihmisenä ja elämä tarjoaa kokemuksia, mikään ei voita milloin mistäkin esiin putkahtelevaa tuhmaa tyttöä, joka vaihtaa henkilöllisyyttä, kuin tavallinen tallukka sukkia. 

Lopussa seisoo kuitenkin luja rakkaus ja jotain kaunista. Pelattuaan vuosikymmeniä Ricardon kustannuksella tuhma tyttö joutuu kasvokkain kohtalonsa kanssa. Ricardo on oleva hänen pelastuksensa ja viimeinen ehtoollisensa tässä maailmassa.

Tarina on komedinen rakkaustarina, jossa kerrotaan lujasta halusta uhmata omaa köyhää syntyperää ja olla jotain muuta, joku muu. Jossain vaiheessa todellinen identiteetti hajoaa, silti siellä jossain syvällä sisimmässä asuu vielä murunen siitä alkuperäisestä, joka ajaa jatkamaan pakomatkaa, kunnes loppu viimein tulee eteen. Ajatus siitä, että meitä jokaista varten on olemassa se joku oikea, jota kohti elämä meitä väistämättä ajaa on puettu jopa jonkinlaiseen narrinviittaan, jossa on kuitenkin ammottavia reikiä ja inhorealistinen totuus paistaa näistä rei'istä läpi. Joku antaa onnensa kulkea ohitseen vähät siitä piittaamatta ja toinen taas on valmis nöyryytykseen ja pettymykseen kerta toisensa jälkeen, jotta saisi edes hetken maistaa onnen maljan nektaria. 

Kaunis ja miellyttävä kirja. Jopa huvittava.