Joskus takakansi antaa ymmärtää enemmän, kuin mitä kansien välissä on. Claudel on voittanut kirjallaan Prix Renaudot palkinnon vuonna 2003. Eipä ole aina lahjahevosta suuhun katsominen. Kirja oli kyllä kirjoitettu taiten ja lyyristähän teksti oli, mutta jotenkin kokemus oli hyvin repaleinen. Ehdin lukea yli kolmanneksen kirjasta, ennen kuin oivalsin esimerkiksi kertojan olevan poliisi.
Henkilöitä tuli ja meni, moni heistä kuoli ja kuoleman kuvaaminen olikin saanut erityistä huomiota. Kaikki oli kiedottu harmaaseen kuoleman mukanaan tuomaan utuun ja murhamysteerin ratkeaminen venytettiin onnistuneesti viimeiselle sivulle. Silti kirjan tarinasta kokonaisuutena ei oikein tullut selkeää kuvaa.
Se positiivinen, minkä kirjasta löysin, oli kauniit ja brutaalilla tavalla runolliset lauselmat kuolemasta. Mitä se on, kun se kuolema sipaisee sinua poskesta antamatta lopullista iskua ja jäätävää suudelmaa. Olet vain sivusta katsoja. Matkustaja junassa, jossa ei kuljettajaa ole.
Ensimmäinen maailmansota jyllää ja sodan varjo kansalaisten yllä on kuvattu elävästi ja varmasti varsin realistisesti. Onnistuin jotenkin samastumaan kirjan hahmoista suuressa linnassa asuvaan yksinäiseen syyttäjään, joka oli jäänyt jotenkin kiinni edesmenneen vaimonsa sydämeen jättämään suruun. En tiedä oliko tämä oivallista luettavaa tuoreelle leskelle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti