maanantai 20. huhtikuuta 2015

Carlos Ruiz Safón - Marina

Löysin sattumalta vajaa vuosi sitten Carlos Ruiz Safónin Taivasten vanki kirjan Punaisen Ristin Kontista ja kirja lumosi minut täysin. Kirjailija on siitä lähtien ollut yksi lempikirjailijoistani ja olen lukenut suurimman osan hänen teoksistaan. Jälleen kerran kansien välissä oli jotain niin maagista, että kirjan laskeminen käsistä tuntui mahdottomalta. Kirja on kirjailijan itsensä mukaan luokiteltu nuorten kirjallisuudeksi, mutta en oikeastaan itse kyennyt tulemaan tähän lopputulokseen. Ehkä mielikuvitukselliset goottikauhua tihkuvat kohtaukset olisivat voineet jostain kohtaa nuorisoon aikuista lukijakuntaa enemmän iskeä, mutta kuitenkin kirja oli kaikessa katkeruudessaan ja salatussa rakkaudessaan enemmän aikuisten maailmaan eksynyt satu.

Jostain syystä mielikuvitukseni näyttää Zafónin teokset joko mustavalkoisina filmeinä tai seepian sävyyn kuvattuina vanhoina pahvivalokuvina (liekö kauniilla kansitaiteella jotain tekemistä asian kanssa?). Tämä kirja rullasi mustavalkoisena elokuvana mielikuvitusteatterissa ja sekaan oli ripoteltu ruusunpunaisia yksityiskohtia. Melankolia ja menettämisen pelko tarttuivat sivuilta lukijaan ja harmaat aallot syysmyrskyn puhurien yllyttäminä tuntuivat loiskuvan nojatuolin jalkoihin kirjaa lukiessa. Sanojen aarrearkusta tuntui taas pursuavan tarinaa viimeisille sivuille saakka, ja jopa pieni harmistus pääsi yllättämään, kun tajusi lukeneensa viimeisen sivun. Onneksi sillä viimeisellä sivulla oli kaunista rakkautta. 

Minun pitänee vielä matkustaa Barcelonaan vain nähdäkseni nuo kaikki vuoret, kujat, kirkot ja aukiot, ehkäpä myös ne ihmiset...

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

John Irwing - Kaikki isäni hotellit

John Irwing luo kuplivan ja omaperäisen tarinan perheestä, karhuista, hotelleista ja Surusta. Tarinassa pulpahtelee esiin jopa kyseenalaiset kuviot perheen sisäisistä suhteista, seksuaalisuudesta ja sen kehittymisestä, kasvusta ihmisenä ja unelmien palmikoitumisesta todellisuuden kanssa. Aiemmin luettu Välisarja avioliitto sai epämiellyttävät tuntemukset pintaan seksuaalisten kuvausten ruokottomalla tuuppaamisella ja tässäkin kirjassa oli hetkensä, kun päädyin ajattelemaan, että onko kirjailijalla itsellään jotain läpikäymättömiä traumaattisia kokemuksia, jotka kirjan sivulle purkautuvat raiskauksina, sisarusrakkautena ja muina kummallisina kuvioina. Nyt lukukokemus ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä, sillä humoristinen ote kirjoittamisessa kevensi tarina raflaavaa sivujuonnetta. 

Siinä missä tarina perheestä, kasvusta ja murheesta etenee, kuin luotijuna, mukaan sukeutuu myös kannanotto terrorismista, seksuaalisesta väkivallasta ja jopa jonkinlainen parodia unelmien tavoittelusta. Amerikkalainen unelma esittäytyy nurjalta puolelta ja minulle jäi kokemus siitä, että vaikka kirja esittelee onnellisia ja onnettomia loppuja periamerikkalaisesti on kirja kuitenkin jonkinlainen parodia ja irvailu kaikelle sille hammastahnahymyjen täyttämälle täydellisyydelle, mitä amerikkalaiset elämässään epätoivoisesti hakevat. Kuinka onnetonta julkisivun takana voikaan olla? Ja kuinka karhu tai kaksi voi muuttaa elämän suunnan..?

Yleisesti vallalla taitaa olla mielipide, ettei kansainvälisessä kirjallisuudessa tunneta juurikaan pientä ja piskuista maata pohjolasta nimeltä Suomi. Yllättäen viime aikoina vastaan on kuitenkin tullut mitä kummallisimmissa yhteyksissä viittauksia maahamme ja tämä kirja on yksi niistä. Hotelliin rantautuu suomalainen lääkäri tyttärensä kanssa ja saa jopa pienen roolin yhdessä kappaleessa. Tosin kuvaus kahdesta reippaasta sinivalkoisiin neuleisiin pukeutuvasta vaaleasta henkilöstä paikantuu mielestäni enemmänkin tuonne länsinaapuriin. Luulenpa etteivät suomalaiset juurikaan huutele ruokapöydässä hilpeitä kommentteja ja käyttäydy supersosiaalisesti (ruotsalaiset voisivat jopa niin tehdä). Mutta tulipa kansakuntamme kuitenkin noteerattua ja se sai hymyn huulille.

Kirja oli hyvä ja helppolukuinen, eikä kirjassa varsinaisesti tullut vastaan kuivakkoja suvantovaiheita, jolloin lukemisesta tulee hidasta ja työlästä. Silti 490 sivua otti kaksi viikkoa tullakseen luetuksi. Hauskaksi lukemisen teki myös se, että käännös oli jokseenkin hullunkurista ilottelua suomenkielellä. Miksi sanoa asia suuhunsopivasti, kun sen voi sanoa myös konstaillen ja kielen kummallisuuksia hyödyntäen. Tästä loistokkaana esimerkkinä sana jalkapallisti. Nostaa hymyn huulille edelleenkin. Meillä on ihanan kukkea kieli tässä maassa!

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Norma Klein - Päivänpaiste

(Maalaus Helene Schjefbeck)

Sain kälyltäni kyläreissulla käteen kirjan, jota saateltiin lupauksella kyynelehtivästä lopusta. Lupasin tarttua haasteeseen ja yllätyin hieman itsekin siitä miten mukaansa tempaava kirja oli. Ajattelin hieman naureskellen, että tämä on varmaan joku romanttinen hömppäkirja, sillä kustantaja oli Femi suuri naistenkerho. 

Kirja oli hyvin lapsekkaasti kirjoitettu ja kertoihan se toki nuoren naisen, oikeastaan vielä lapsen, kamppailusta elämän ja kuoleman välillä, äitiyden raadollisuudesta sairauden kohdatessa ja rakkauden kestävyydestä vaikeina hetkinä. Kun kaikki on vasta alussa, toiveet ovat toteutuneet ja elämään on saapunut kaunis, toivottu lapsi ei kuolemaan johtava sairaus juolahda ensimmäisenä mieleen, kun miettii tuoreen nuoren äidin tulevaisuutta. 

Kirja oli testamentti ja kuolevan ihmisen viimeinen sana omasta elämästään sekä viesti lapselle, joka joskus aikuiseksi kasvaa. En tiedä onko kirja tositapahtumiin perustuva, sillä lyhyt googlaus ei suuremmin tietoa antanut, enkä sen syvällisempää tutkimustyötä Kleinin teoksesta jaksanut tehdä. Tärkeämpää oli, että tarina kosketti ja herätti ajatuksia. Olen monesti pohtinut, mitä ihmettä tekisin, jos sairastuisin niin, että joutuisin tyttäreni hyvästelemään liian varhain ja tästä syystä kirjan lukeminen oli välillä tuskaisaa. Lohdullista oli välillä pysähtyä katselemaan vieressä nukkuvaa omaa rakasta ihmisentainta ja olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen elämältä saanut.

Kirja avasi myös näkökulman siihen, kuinka syöpä syö muutakin kuin ihmiskudosta. Se raastaa myös parisuhteen saranoita hitaasti sijoiltaan ja koettelee ihmissuhteita tavoilla, joita ei välttämättä osaa edes kuvitellakaan. Yksi syyllistää, toinen säälii, joku pakenee ja joku on vain siinä läsnä ja rakastaa, vaikka pelkää. Esiin nousi myös se näkökulma, kuinka vaikeaa omaisen voi olla hyväksyä sairaan valinta jättää riuduttavat ja sairaaksi itsessään tekevät hoidot kesken ja elää hieman lyhyempään hieman paremmassa voinnissa, nauttien viimeisistä hetkistä. Itku ei tullut, mutta kirja oli todella koskettava kaikessa naiviudessaan ja lapsekkuudessaan. Ehkäpä se oli sen takia helppo lukea, kaikki aikuismainen jeesusteleva elämän syvien totuuksien pohdinta puuttui ja kirjassa oli läsnä viimeiseen sivuun saakka positiivisuus ja halua tarttua kynsin hampain kiinni kaikkeen kauniiseen, mitä elämä voi tarjota. 

Tove Jansson - Aurinkokaupunki

Löysin jälleen kirpputorilta parilla eurolla omasta mielestäni harvinaisen löydön. En tiedä onko kirja oikeasti niin harvinainen, kuin ajattelin sen olevan, mutta en ole koskaan aiemmin törmännyt Janssonin aikuiselle lukijakunnalle suunnattuun kirjallisuuteen. Toisaalta mielestäni muumitkaan eivät yksioikoisesti ole lastenkirjallisuutta. (Ainakaan Muumipapan urotyöt eivät uponneet minulle 10-vuotiaana, jolloin kirjan lahjaksi sain ja luin sen vasta aikuisiällä loppuun. Olen kuitenkin jo tuon ikäisenä lukenut nuorisokirjallisuuden lisäksi Kingin kauhuklassikoita ja jopa Waltarin Sinuhe egyptiläinen tuli kahlattua läpi ennen yläasteikää.)

Ehkä tämä kirja oli nyt sitä proosaa sitten. En ole koskaan oikein saanut täsmällistä käsitystä siitä, mikä on ehta proosateos, mutta tämä taisi nyt olla sitten se. Ei kirjassa mitään varsinaisen syvällistä juonta ja tarinaa mielestäni ole, mitä voisin jotenkin avata. Kirja enemmänkin avasi vanhuuden sielunmaisemaan ikkunan, josta saattoi kurkistaa siihen hetkeen, kun millään ei enää niin suuresti ole väliä ja elämä on jo antanut sen mitä annettavana on. Seesteinen pikkukaupunki Floridassa on vaipunut uneliaaseen pysähtyneisyyden tilaan ja täyshoitolassa asuvat vanhukset tekevät tilinpäätöstä omien kaapissa asuvien luurankojensa kanssa. Kirjassa vallitsee jopa jonkinlainen odotuksentunnelma. Tuleeko kuolema viimein vai antaisiko elämä vielä yhden viimeisen seikkailun, jonka jaksaisi seikkailla. 

Nuoret rakastavaiset puntaroivat omaa elämäänsä ja arvomaailmaansa peilaten itseään ympärillä ikääntyvien ihmisten kautta. Voisiko vanha ihminen kuitenkin antaa nuorelle jotain muutakin, kuin iänikuisia typeriä ohjenuoria? Voisiko ystävyys vielä tuoda elämään jotain uutta ja antaa myös nuoren elämälle jotain sellaista, mitä siitä vielä puuttuu? Kaunista kirjassa oli täyshoitolan aputyttö, joka arvosti ja rakasti vanhuksia, antoi heille sen arvon, mikä heille kuuluukin.

Kirja tuntui olevan Janssonin tilitystä ja pohdintaa omasta ikääntymisestä. En tiedä osunko pahasti harhaan, jos olin aistivinani jopa pientä pelkoa vanhuutta kohtaan rivien välistä.  Aluksi tuntui, etten saa kirjaa varmaan koskaan luettua loppuun. Tarina tuntui sekavalta ja sivu toisensa jälkeen pompsahteli esiin uusia hahmoja, joihin ei oikein saanut otetta. Kun lopulta henkilöhahmot alkoivat avautua, kirja sai uuden ulottuvuuden eikä sitä halunnut enää laskea kädestään. Kirja oli siinä mielessä kummallinen, että vaikka pidin siitä, en oikein osaa kertoa siitä mitään. Pitänee lukea uudestan joskus tulevaisuudessa. Jospa sitten osaisin sanoa jotain järkevää kansien välissä viriävästä maailmasta.