Ennen, kuin kukaan ehtii edes ajatella, ei, en ole katsonut elokuvaa, enkä ole maailman suurin Audrey Hepburn fani.
Kirjan englanninkielinen nimi antaa ehkä paremman mielikuvan siitä, mitä kansien välissä oikeasti onkaan. Breakfast at Tiffany's. A short novel and Three Stories. Merkittävin tarina näistä neljästä toki on Aamiainen Tiffanylla, joka vie lukijan 40-luvun kuhisevaan New Yorkiin nuoren ihmisen orastavaan aikuisuuteen ja haluun olla jotain muutakin, kuin vain joku. Päättämisen vaikeus, tuo nuoren aikuisen ainainen ystävä, vai voisiko sanoa piinaaja, koituu kohtaloksi myös tämän tarinan voimanaiselle. Niin kuin nykyäänkin, kovin monella on luja tahto olla erityinen ja erottua kaikesta siitä, mitä itse pitää täydellisen ankean tavallisena. Harva kuitenkaan kykenee onneaan nikkaroimaan tämän muuttumisleikin ja huomiontavoittelun ympärille, ainakaan niin, että olotila olisi kestävä ja elämä sujuvasti elettävää.
Tartuin kirjaan välilukemisena, Taru sormusten herrasta odottaa jälleen lukijaansa, ja toivoin tämän kirjan olevan pieni ja kiehtova seikkailu synkän pitkän tarinan lomassa ja sitä tämä kyllä oli. Raikas nuoruuden tuskassa marinoitu tuulahdus New Yorkin katuja vei kyllä lukijan mennessään ja luin tämän pienoisromaanin yhdessä päivässä. Ehkä oli hyvä, etten ollut katsonut elokuvaa, sillä minun mielikuvitukseni ei suonut Hollylle Audrey Hepburnin kauniita kasvoja, en itseasiassa osaisi edes kuvitella häntä notkumaan pikkukännissä aamun tunneilla kapakan tiskillä tai raastamassa raivopäisenä hiuksiaan epätoivon kaatuessa niskaan. (Olisipa kuumottavaa nähdä esim. Pirkko Saision tekemä versio tästä kirjasta sijoitettuna tämän päivän Helsinkiin..! )
Minun aamiaiseni Tiffanylla olisi omakotitalo kirjastohuoneella ja osa-aikainen työ, jolloin olisi aikaa lukea muulloinkin, kuin sydänyön pimeinä tunteina. Mikä on Sinun aamiaisesi Tiffanylla?
Kukkien talo oli kaunis novelli oman paikkansa löytämisestä ja rakkauden hinnasta. Kuinka toinen ei koskaan voi ymmärtää sitä motiivia ja tunteen antamaa tarkoitusta, minkä voimalla ja ehdoin ihminen elämässään ja rakkaudessaan toimii. Löydettyään punaisen lankansa, jota on hyvä seurata, voi vaikka luopua kaikesta ylellisyydestä ja sietää nöyryytyksenkin, kun se kaikki tuntuu merkitykselliseltä ja oikealta. Se tuntuu pieneltä hinnalta, jos saa asua kukkien talossa.
Timanttikitara soittaa pienen laulun ystävyydestä, ihmisen pohjimmaisesta luonteesta ja oman osansa hyväksymisestä. Jos joskus unelmoidakin taitaa matkamies, hän sisällä syvimmissä aatoksissaan tietää kuitenkin polkunsa määränpään ja tarkoituksen, eikä turhaan käy valittamaan, kun unelma unelmoitavaksi vain jää.
Joulumuisto tuoksuu hedelmäkakulle ja rakkaudelle. Ehkä jokaisen kannattaisi tämän muiston luettuaan palauttaa mieleen joku oma kultainen joulumuisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti