Pidän siitä, kuinka hyvä kirja ruokkii mielikuvitusta niin pitkälle, että aistitkin herkistyvät ja kirjan kiinni painaessaan tuntee palanneensa pitkältä matkalta kotiin. Kawabata on kirjallisen maalaustaiteen mestari ja jälleen kerran kuulin korvissani puiden havinan, haistoin nenässäni lumen tuoksun tuulessa ja sivelin sormillani kirsikan kukintoja. Koin syvällistä ahdistusta ja tuskaa siinä, missä kirjan henkilötkin sitä tunsivat ja myötäelin riemun tunteita. Jälleen kerran jouduin pohtimaan, mikä on se pieni, mutta olennainen seikka kirjailijan sanavalinnoissa ja tarinan punoksissa, joka tekee kirjasta koskettavan ja merkityksellisen juuri minulle, ja todennäköisesti monelle muullekin lukijalle.
Kirja risteilee suuren murroksen kynnyksellä. Vanha nöyrä, perinteikäs Japani tasapainoilee varpaillaan kynnyksen reunalla. Selän takana siintää turvallinen, ikiaikainen historia ja ovelta näkyy moderni, hämmentävä länsimaalainen, perinteet tieltään raivaava kulttuuri dollareineen, suorine housuineen ja matkaradioineen. Olemme varmasti kaikki tottuneet lukemaan ja kokemaan ihan omassa elämässämmekin länsimaisen käsityksen rakkaudesta, lähimmäisen osasta ja perheistä jos jonkin muotoisista. Tämä kirja kuitenkin herätti jopa surumielisen ajatuksen siitä, kuinka olemme kadottaneet jotain pyyteetöntä siitä rakkaudesta, joka on läsnä. Olemmeko kadottaneet saman pyyteettömyyden ja tietynlaisen nöyryyden myös asenteestamme elämää kohtaan?
Ehkä suutari pysyköön lestissään- sanonta on jotenkin aikansa elänyt, mutta jollain tavalla on surullista, että nykyään jokaisen pitää hampaat irvessä ja kynnet verillä kynsiä itseään eteen päin karukkoisella tiellä kohti menestystä ja mainetta. Perinteet, perheyritykset, käsityöläisammatit ja "tavallisen työn" arvostus ovat kokeneet täydellisen inflaation. Onko tämä kaikki tehnyt meistä jotenkin parempia tai onnelllisempia, onko maailmamme nyt avarampi? En tiedä, mutta näitä ajatuksia Kioto mielessäni herätti.
Kawabata on lumonnut minut aiemminkin ja olen päässyt hänen tekstiensä lomassa matkustamaan Japanin jylhiin vuoristoihin, kurkistamaan työläisten arkeen ja nauttimaan niin kylläisistä väreistä, että silmiin sattuu. Kioto lukeutuu niihin kirjoihin, joita tulen lukemaan aina uudestaan ja uudestaan, kyllästymättä. Viimeisen sivun jälkeen tuntui, kuin olisi hyvästellyt rakkaan ystävän. Olen lukenut hyvän, kauniin kirjan.
(Ulkona paistaa pakkasaurinko, nurkkalaudat natisevat kylmästä ja
auringon kultaamalla hangella hyppelee tiainen. Kuulas tammikuu on
täällä, tässä ja nyt.)
