Jayne Anne Phillips - Äidin aika

"Maapallo rullaa radallaan, luonas kai olla saan..." Syöpä antaa, syöpä ottaa. Syöpä antaa erityistä aikaa äidille ja tyttärelle, muovaa perheen uudelleen, ottaa sen minkä on antanut ja hajottaa kaiken alkutekijöihin. Lapsi syntyy, äiti kuolee. Elämän kiertokulku yksinkertaisimmillaan yhden ihmisen näkökulmasta. Tytär ja äiti, sama henkilö kokijana.

Kirjaa kehuttiin takakannessa loistavaksi ja herkäksi, intiimiksi kuvaukseksi, mutta minä koin kirjan jotenkin rasittavaksi imetyksen ja äitiyden riemujulistukseksi. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti, jos joka toisessa lauseessa mainitaan imetys tai vauva. Tarina sinällään oli kyllä kaunis tai ehkä raadollinen kuvaus siitä kuinka syöpä syö ihmisen elävältä ja kuinka julmaa kamppailua lähimmäiset joutuvat avuttomina seuraamaan vierestä. 

Proosaakin on moneen junaan ja tämä jätti minut kyllä aika kylmäksi. Edesmennyttä miestäni siteeratakseni tämä on sellaista naisasianaiskirjallisuutta. Tämä lausunto sanottiin aina jotenkin kyynisesti tuhahtaen ja se tunnelma minulla nyt jäi päällimmäisenä tästä kaikesta käteen. Uusioperhe oli kyllästetty stereotyyppisillä takkuisilla kuvioilla ja hyvät ihmiset olivat erityisen hyviä huonojen taas ollessa todella huonoja tyyppejä. Miksikähän kirjoissa ei koskaan esitellä toimivaa uusioperhettä..?

Michael Ondaatje - Divisadero

Ulkona tuulee ja myrskyää. Mikään ei ole kodikkaampaa, kuin kömpiä lämpöisen peiton alle sänkyyn ja avata hyvä kirja, joka vie mennessään kauas pois koleasta, sysipimeästä syys-Suomesta. 

Tämä kirja oli  kaunis, raadollinen, kumpuileva ja visuaalinen. Historiallekin kijoitetaan historia. Kerroksia löytyy, kuin hyvin leivotusta lehtitaikinasta ja ne ovat kuohkeita ja ilmavia, kaikki yhtä herkullisia. Ainekset koostuvat sinisestä pöydästä, kahdesta talosta ja kourallisesta ihmisiä, joiden tarinat ja historiat risteilevät lomittain, mutta silti täysin itsenäisinä historioina ja nykyhetkinä. 

Kirjailia ohjaa lempeästi lukijaa nykypäivän hetkistä aina kauas sodantuoksinoihin saakka, mantereelta toiselle ja korttipöydästä kiertolaisten vankkureihin. Ondaatje on onnistunut mielestäni loistavasti luomaan kuvattomasta kirjasta visuaalisen tarinan. Sieluni silmin kykenin näkemään tarinan metsät, laaksot, myrskyn pieksämät pellot ja tyhjät pölyiset huoneet. Uskomattoman kaunista luettavaa. Olin harmistunut, kun kirja loppui. Ehkäpä kaivelen jostain Ondaatjen Booker-palkintoon luotsanneen Englantilaisen potilaan ja luen senkin piakkoin.

Imre Kertész - Kohtalottomuus

Nuori työteliäs miehenalku jättää hyvästit isälleen. Keskitysleiri nielee perheen palanen kerrallaan. Unkari on sodan ikeen alla, aivan kuten koko Eurooppa. Intoa puhkuen työhön tarttuu nyt poika, tuodakseen elannon perheelle isän lähdettyä muualle työhön, kuten asia on perheelle ilmaistu.

Matka keskeytyy ja keskitysleiri kutsuu myös poikaa. Lapsellinen optimismi vallitsee kuitenkin innokkaan mielen sopukoissa ja vielä tovin aikaa leirielämää viettäneenäkin poika uskoo valoisaan tulevaisuuteen ja työteliäisyyden tuomaan palkkioon. Tämä saa kuuluisalle fraasille: "Arbeit macht frei" aivan uuden sisällön. Ei mahtipontista sotajulistusta ja raakuuden oikeutusta, vaan lapsen mielen tuoman pehmeän ajatuksen siitä, jos olen ahkera ja hyvä, mikäpä tässä ollessa, töihinhän minä tänne tulinkin.

Lopulta leirien vaihdot, sairaus ja epätoivo ympärillä turruttavat myös tämänkin leirinkävijän ja jopa kuolema tuntuu yhdentekevältä, kunhan se ei vaan sattuisi liikaa. Kärsimys ei tunnu miltään, nälkä on pahempaa kuin kipu, syöpäläiset ja pelko. Ystävystyminen paikkaa paljon pahaa. Kun nuoruus ja into karisevat pois jäljellä on tyhjiin ammennettu vanha mies, ajallisesti keho on vielä nuori, mutta sielu on harmaa, kaarnoittunut kärsimys. 

Luen todella vähän sotaan liittyvää kirjallisuutta, koska koen ne kirjat joko liian teknisinä sotakuvauksina tai ahdistavina muuten vain. Tämän kirjan ostin kierrätyksestä parilla eurolla ja ajattelin, että tämän Nobelistin teos hyllystä vielä uupuu. Kirja oli aivan loistava ja ajatuksia herättävä. Mahtavaa kerrontaa ja eläytymistä. Ja kaiken lisäksi vielä hienoja pohdintoja ajasta ja sen kulusta. Olin todella vaikuttunut kirjasta.

Henning Mankell - Haudattu

Haudattu on ihastuttava pienoisromaani Wallander-sarjasta. Mankell on kirjoittanut kirjan jo 2002 jaettavaksi alunperin ilmaisena kylkiäisenä jonkun muun kirjan ostaneelle. Vaikka kirjassa tapahtuu rikos, kirja mielestäni kuitenkin ruotii enemmänkin ikääntyvän miehen sielunmaisemaa ja yksinäisyyttä. 

Kurt Wallander pohtii rikosta ratkaistessaan ja ikääntyneitä todistajia ja asianosaisia kuullessaan myös omaa elämäänsä ja karttuvaa ikäänsä. Unelmia rauhaisista eläkepäivistä alkaa siintää jossain horisontissa, mutta ne on kuitenkin siivitetty myös pelolla yksinäisyydestä. 

Kirjassa nousee myös esille syyllisyys, jonka kanssa ihminen elää hamaan loppuunsa saakka. Luurangot kaapeissa ovat kunkin mukana, vaikka niistä kuinka haluaisi päästä eroon. Historia, jonka elämä meille kirjoittaa, on muuttamaton. Emme voi poistaa sitä tai kirjoittaa joitakin lukuja uusiksi haluamallamme tavalla. Aika koskettavaa jollain tavalla. 

Olen aina pitänyt Mankellin kirjoista. Niissä on usein jotain mukavan melankolista ja mukaansatempaavaa rytmiikkaa. Wallander-sarjan kirjoja en ole juuri lukenut, mutta pidin kyllä nytkin lukemastani paljon. Kirjan lopussa on vielä mielenkiintoinen essee Wallander-hahmon synnystä ja kehittämisestä, mikä mukavasti avaa kirjailijan omia ajatuksia ja suhdetta tähän suosittuun komisarioon.

Anja Kauranen - Tushka

Tushka on Kaurasen varhaista tuotantoa ja siitä onkin vierähtänyt varmaan kymmenen vuotta, kun olen viimeksi lukenut näitä kirjailijan uran alkutaipaleen töitä. En muistanut, että tuolloin hänen tyylinsä oli mahtailevan monisanaista ja tuskastuttavan prameilevaa. Miksi sanoa asia sievästi ja yksinkertaisesti, kun sen voi sanoa mahtipontisen monimutkaisesti hienoilla sanoilla sivistystä korostaen. 

Nuori nainen lähtee kadonneen isänsä jalanjäljissä Egyptiin etsimään innoitusta ja inspiraatiota uuteen kirjaansa ja omaan elämäänsä. Tuottelias kausi tyrehtyy kostean kiihkeään hummailuun Egyptin yöelämässä taiteilijoiden, intellektuellien ja narkkareiden kanssa. 

 Nainen tasapainottelee menneen ja tulevan identiteettinsä kanssa ja yrittää päästä sinuiksi kaapissa kolisevien luurankojen kanssa. Loppujen lopuksi elämä nyrjähtää uusille urille ja lopussa kai sitten se kiitoskin seisoo. Näin tulkitsisin. 

Kun kirjailija vaihtoi sukunimensä Kaurasesta Snellmaniksi tuntuu, kuin hän olisi luonu nahkansa myös taiteilijana ja tuotanto sai uuden, suorasanaisemman tyylin. Pidän tästä uudemmasta tyylistä enemmän. Ehkä näissä ensimmäisissä kirjoissa on kuitenkin käsillä niin monia tuoreita kirjailijoita vaivaava ongelma. Tarve todistaa osaavansa käyttää älykästä sanastoa ja kirjoittaa taidetta. Joskus taide ei tarvitse sitä krumeluuria ollakseen toimivaa.

Stephen King - Painajainen

Halloweenin aikaan kauhukirjallisuutta, no totta kai. En pidä halloweenista juhlana, se ei vaan kuulu suomalaiseen juhlaperinteeseen ja pyhäinpäivä on jotenkin arvokkaampi juhla ja vietinkin tämän edesmenneiden muistopäivän surren ja muistaen neljä kuukautta sitten menehtynyttä aviomiestäni.

 

Tätä kauhutematiikkaa kuitenkin pursuu joka tuutista melkeinpä koko lokakuun ajan joten se sai minut tarttumaan sitten yhteen mieluisimmista kauhukirjoista. King ei tietääkseni ole kirjoittanut muita vampyyrikirjoja, kuin tämän Jerusalem´s lotiin sijoittuvan kertomuksen. 

Tämä oli ensimmäisiä Kingin teoksia, mitä aikoinaan luin ja se oli silloin hyytävää kyytiä. Pelotti iltaisin mennä nukkumaan ja mielikuvitus teki temput jos toisetkin. Nyt sain kyllä nukuttua, mutta silti mukavasti jännitys kutitteli vatsassa välillä. Mukava lukea hyvä kirja uudestaan. Onneksi edellisestä lukukerrasta oli vierähtänyt niin pitkästi aikaa etten muistanut juonesta oikeastaan mitään ja tuntui, kuin olisi lukenut uuden kirjan. Tämä on ehkä yksi parhaista Kingin teoksista. 

Kirjan lukemiseen tosin vierähti  luvattoman kauan, sillä keskittymiskykyni on tällä hetkellä varmaan samaa luokkaa kuin kultakalalla. Yleensä tällaisen makupalan ahmaisee parissa illassa, mutta nyt lukemiseen meni toista viikkoa. Yhtä kaikki, lukeminen oli ilo ja lukija tyytyväinen painaessaan kirjan kannen kiinni viimeisen pisteen jälkeen. 

King on siitä hassu kirjailija, että samat paikat ja maisemat toistuvat kirjasta toiseen. Vanha talo kukkulalla, pieni kyläpahanen jossain itärannikolla Mainen tietämillä ja paha leijumassa sen kauniin idyllin yllä. Silti ne kirjat houkuttavat uudestaan ja uudestaa lukemaan. Jopa uteliaisuus ajaa avaamaan kirjan, mitä näistä aineksista on tällä kertaa kasattu ja onko tarina koukuttavampi kuin edellinen.

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä

Jos kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin luultavasti samantyyppistä proosaa kuin Hustvedt. Kielikuvat ja hieman poukkoileva pohdiskelu tuntuivat tutuilta omista teksteistäni. Syrjähypyn varjoon jäänyt vaimo ja katkolla oleva avioliitto herättävät monenmoisia pohdintoja päiväkirjatyyppisesti kirjoitetussa kirjassa. Itse kirjoittaisin päiväkirjaani tähän tyyliin, jos päiväkirjaa pitäisin. 

Kirjan pohdinnat saivat minut miettimään moneen otteeseen tuoretta elämässä tapahtunutta muutosta ja leskeytymistäni. Mistäpä löytää ne selviytymisen siemenet ja saada ne vielä itämään...

Sukupuolten välisten erojen, parisuhteen, ikääntymisen ja elämänkaaren pohdiskelut kävivät välillä sangen syvällisiksikin, mutta ne eivät silti olleet mitenkään puuduttavia tai liian valmiiksi pureksittuja. Lukijakin sai tilan pohtia omaa näkemystään asiasta, mistä pidin kovastikin. Loppumetreillä oivalsin kirjan kuvastavan kuitenkin enemmänkin naisen elämänkaaren kuin haaksirikosta pelastuvan avioliiton selvitytymistarinan. 

En ole aiemmin lukenut Hustvedtin kirjoja ja tämä oli ihan positiivinen kokemus. Minusta kirja on silloin kaunis ja hyvä, jos se saa jotenkin herätettyä kysymyksiä ja pohdintoja omasta elämästä. Silloinhan se kirja jotenkin sytyttää, antaa ravintoa sielulle ja ruokkii mielikuvitusta sekä ajatuskätköjä avaamaan ovensa.

John Irving - Vesimies

Irvingin aikaista tuotantoa oleva Vesimies kertoo tarinan Juksu Trumperista, miehestä jolta odotettiin paljon, joka eksyi oman elämänsä monimutkaiseen yksinkertaisuuteen. Oikeastaan kirjan englanninkielinen nimi (The Water-Method man) avautuu paremmin tarinassa kuin suomennos. Trumper on nimekkään urologin poika ja joutuu turvautumaan keinoon jos toiseenkin suoriutuakseen niinkin arkipäiväisestä asiasta, kuin pissalla käymisestä. Hoidoksi kokeillaan myös vettä...

Tarina sommittelee mukavasti Trumperin elämänvaiheita nuoruudesta ja aikuisuudesta. Välillä tarinaa kertoo mies itse ja välillä suunvuoron saa taas kirjailija. Jos juonen purkaa köykäisesti muutamaan pinnalle nousseeseen ajatukseen huomaa ajattelevansa sitä, kuinka helppoa on monesti lähteä sen sijaan, että ratkaisisi käsillä olevan ongelman ja selvittäisi kiperät tilanteet tässä ja nyt. Paljonko lähtiessään saattaa menettää? Sen sai tietää Juksu Trumper, mies joka sai lempinimensä taipumuksesta lasketella luikuria tiukan paikan tullen. 

Hauska oma pieni omituinen tarinansa kirjassa oli muinais-alanorjalainen tarina, josta käännöstyönä syntyi Trumperin tohtorin arvoon kohottanut tutkielma. Tämä tutkielma ja käännöstyö osittain ajoivat nuoren miehen Eurooppaan hakemaan vauhtia kangertelevalle opiskelulle ja akateemiselle työskentelylle. Koheltaminen Euroopassa tuntui tosin välillä hankalalta sitoa muuhun tarinaan ja minulta jäi varmaankin jokin hauska vitsi oivaltamatta jossain vaiheessa, mutta se menköön lukijan piikkiin.

Irvingin kirjoja on aina mukava lukea. Ne ovat humoristisia ja kepeitä, mutta aina niissä tarinoissa kuitenkin se syvällisempikin ulottuvuus on. Pidän paljon Irvingin tavasta kirjoittaa. Enkä pettynyt tälläkään kertaa.

Grégoire Polet - Väreilevä kaupunki

Kuusi päivää, risteäviä elämiä, kuolema ja sattumanvaraisia kohtaamisia. Kaupunki pullollaan elämää, ihmisiä ja pieniä kohtalon oikkuja, joiden lomaan punoutuu suuria päätöksiä. 

Kirjan idea oli hyvä. Mitä kaikkea kuudessa päivässä voi tapahtua ihmisille ja kuinka sama asia näyttäytyy eri näkökulmista. Silti en oikein saanut otetta kirjasta. Poukkoileva juoni sai henkilöt sekoittumaan toisiinsa ja tarinat tuntuivat väkisinkin menevän väärällä tavalla ristiin. Liekö vika sitten lukijassa ja hänen käsityskyvyssään, mutta en kyllä oikeasti lopulta pysynyt kärryillä kuka kukin oli ja mikä hänen suhteensa oli muihin henkilöihin. Myöskin henkilöiden historiat tuntuivat jotenkin sekoittuvan, niin ettei juoni oikein pysynyt koossa. 

 

Piti käyttää aikaa miettimiseen kenen tytär tai isä tai puoliso tämä tyyppi nyt taas sitten olikaan ja miten hänen tekemisensä liittyi siihen, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtui. Ei välttämättä mitenkään, sillä tarinat risteilivät lukujen ja jopa kappaleiden sisällä kuin solmuun mennyt lankavyyhti.

Lukukokemus oli sekava, en oikeastaan pitänyt kirjasta, mutta luinpa sen nyt loppuun, kun kerran aloitin. Tähän päättyi myös kirjasarjojen teemakuukausi. Tästä on hyvä jatkaa jollain aivan muulla. Ehkä jopa kauhua lähestyvän halloweenin kunniaksi..?

Ian McEwan - Rannalla

Pieni tarina rakkaudesta, seksuaalisuudesta, parisuhteesta, nöyryytyksestä ja kykenemättömyydestä. Suuria asioita, kauaskantoisia merkityksiä ja elämän suuntaa muuttavia tapahtumia. Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin, hääyö kruunaa kaiken. Niinhän se tarina klassisesti menisi. Entä jos toinen kykeneekin vain platoniseen rakkauteen? Kaipaa läheisyyttä, turvaa ja onnea, muttei koe millään tavalla fyysistä rakkautta luontevaksi osaksi itseään. Kuinka tästä tabusta voisi puhua, varsinkaan 60-luvulla?

Tarve miellyttää ja olla toiselle hyvä ohittaa tietyn rehellisyyden ja haavoittaa syvästi. Se muuttaa kahden elämän suunnan lopullisesti. Ilmaan jää roikkumaan kysymys seuralaisineen. Olisiko tämän kaiken voinut oppia ajan kanssa, mitä olisi, jos olisimme antaneet itsellemme mahdollisuuden, teimmekö virheen ja jos teimme mikä virheistämme oli se, joka olisi kannattanut korjata?

McEwan avaa kirjassaan paljolti vaietun aiheen, seksuaalisen haluttomuuden tai oikeastaan frigiditeetin ja sen seurauksen ja merkityksen yhdelle pariskunnalle. Kirja itsessään oli jotenkin levoton eikä kovin rullaavaa kerrontaa, mutta kömpelyys, nöyryytys, pelko ja henkiset pidäkkeet seksuaalisuuteen liittyen oli kuvattu hyvin ja realistisesti. Vaikka kirja on kuvitteellinen, sen voisi kuvitella oikeasti tapahtuneen jollekulle jossain joskus. 

Jäin pohtimaan voisiko parisuhde oikeasti toimia pelkän henkisen rakkauden pohjalta kovinkaan pitkälle jos kyseessä ovat nuoret ihmiset. Miksikäs ei. Ehkä aika antaisi keinot toteuttaa rakkautta tyydyttävällä tavalla. Yksi yö ei ratkaise mitään suuntaan eikä toiseen. Toisaalta, jokainen olemme yksilöitä ja tuntuisi paljolta vaatia toista pidättäytymään tai hankkimaan "onnensa" muualta, jos vain toinen puolisoista kokee olevansa onnellisempi ilman fyysistä kanssakäymistä. Tulisiko jossain vaiheessa kuitenkin vastaan se tilanne, että toinen huomaamattaan painostaisi toista ratkaisuihin, jotka taas kuormittaisivat suhdetta?

Peter Høeg - Nainen ja apina

Kuinka kummallinen kirja. Täysin erilainen, kuin mikään teos mitä olen aiemmin lukenut. En edes oikein osaa luokitella kirjaa mihinkään genreen. Tieteiskirjallisuutta? No tavallaan, Draamaa, sitäkin löytyi. Fantasiaa, ehkä enemmänkin maagista realismia. Olen aivan puulla päähän lyöty. Vitsit, mikä kirja! Hyvä, erikoinen, koukuttava, hämmentävä, pohdituttava, kummallinen, hieman naivistinenkin. 

Alkoholisoitunut hienosto rouva törmää apinaan, joka sattumusten kautta joutuu sivistyksen pariin. Tästä alkaa evoluution uudelleen pohtiminen, älyllisen elämän arvojen ja arvostuksen metsästys. Lopulta tilanne kääntyy siihen pisteeseen, että olivatko sattumat sittenkään sattumaa, jos olivat, niin kenen näkökulmasta? Kuka oikeastaan olikaan se ylempi laji ja kenellä on oikeus päättää toisen elämästä?

Kirja kertoo sopeutumisesta, elämän pakosta. Siitä, kun elät vain välttääksesi vielä suurempia pahoja, kuin ne välttämättömät, mitä joudut väkisinkin kohtaamaan. Mitä rakkaus merkitsee elolliselle ja olevaiselle? Onko sillä oikeasti merkitystä, vai onko se vain aikamme ilmiö? 

Kirja on kaikin puoli jokseenkin hämmentävää luettavaa ja ehkä uskottavuus karisi hieman Eeden ja Tarzan kuvioiden myötä, mutta nämä sivujuonteet eivät kuitenkaan merkittävästi häirinneet sitä syvällisempää ajatusta, mikä minulla kirjasta heräsi. Mikä oikeuttaa ihmisen tuottamaan tuskaa ja pelkoa kun kysymyksessä on tieteellinen läpimurto? Olemmeko oikeasti se superrotu, jolla on kaikki avaimet ja oikeudet? Voisinko rakastaa apinaa?

Carol Shields - Larryn juhlat

Larry on keski-ikäinen mies, elämää elettynä, elämää ehkä vielä edessäkin. Larrystä tuli sattuman kaupalla floristi, todella miehekästä, joku voisi irvailla. Tästä lähtee kuitenkin elämä hitaasti, mutta varmasti nousukiitoon, avioliitto, lapsi, ero, avioliitto, ura, ero, menetykset, perhe, ja kaikki se pieni, mutta silti niin suuri, mitä keskiverto ihminen elämässään kokee ovat osa myös Larryn elämää. Larry rakastaa pensassokkeloita, niistä tulee hänen elämänsä ja Shields on kirjoittanutkin onnistuneesti Larryn elämäntarinastakin varsinaisen sokkelon. 

Harvoin tulee vastaan kirja, joka kertoo tavallisen ihmisen tavallisista ajatuksista ja tavallisesta elämästä ilman mitään ihmeellistä draamaa ja sekasotkua, kummallisia kuvioita ja sattumuksia. Ihan antoisaa lukea tavallisista asioista, jotka loppuhuipennuksena päättyvät mitä kummallisimpiin juhliin. 

Tosin pienenä miinuksena kaikkeen tähän tavalliseen voisin kuitenkin sanoa, että asioiden toistaminen useita kertoja ovat jo hieman kyllästyttäviä kohtia kirjassa. Ei haittaa, jos jostain tapahtumasta tai asiasta mainitaan muutamaan kertaan, mutta kirjailija toistaa osia Larryn historiasta puolen luvun verran useampaan otteeseen, tulee tunne, että juttua ei ole kehkeytynyt riittävästi, joten on turvauduttu toistoon tai sitten lukijaa pidetään hieman hajamielisenä ja häntä muistutetaan tuhkatieheään kirjan kiinnekohdista. 

Larry  oli minusta miellyttävä ja seesteinen hahmo, hänen elämästään oli mukava lukea. Kirjan hahmogalleria oli hyvin rajattu muutamiin ydinhahmoihin ja muutamiin vieraileviin tähtiin. Tämä on aina positiivista, sillä sata olennaista tyyppiä kirjassa kuormittaa jo muistia niin paljon, että lukeminen käy työlääksi ja aina pitää miettiä, kukahan tämä nyt sitten oli ja mitä virkaa hänellä tarinan kulun kannalta oli. Taidan lukea jossain vaiheessa lisääkin Shieldsin teoksia, sen verran mukava kokemus tämä kirja oli.

Alan Paton - Liian myöhään vesipääsky

Päätin alkaneen syksyn kunniaksi pitää taas lukemisessa teemakuukauden ja tällä kertaa syvennyn kirjasarjojen ja lukemistojen tarjontaan. Mikäpä parempi tapa aloittaa tämä kuukausi, kuin lukemalla Tammen keltaisen kirjaston ensimmäinen kirja Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky. Hyllystä löytyvä kirja on vielä kaiken lisäksi siinäkin mielessä helmi, että se on ensimmäinen painos. Ostin kirjan kierrätyskeskuksesta 20 sentillä. Uskomaton tuuri!

Kirja on varmasti ollut ainakin Andre Brinkin teosten esikuvana sillä samaa tematiikkaa Etelä-Afrikasta, rodusta, kulttuurista, laeista ja kunniasta sekä rakkaudesta ihmiseen, maahan ja Jumalaan löytyy molempien kirjailijoiden teoksista. En ole lukenut Patonin muuta tuotantoa, eikä tämä kirja varsinaisesti innoittanut tutkimaan muiden tuotosten sisältöä.

Tarinan kertoo päähenkilön täti sekä päähenkilö itse päiväkirjamerkintöjen avulla. Ilmeistä on, että valkoisen rodun ei sovi rakastaa muita kuin kaltaisiaan sekä Jumalaa. Ankara on häpeä ja rangaistus sille, joka muuta halajaa. Kirja kertoo pelosta ja nöyryytyksestä, halusta olla hyvä ja kunniallinen, johon taas rakkaudennälkä ei anna mahdollisuutta. Paton kuvaa kirjassa mutkikkaita ihmissuhteita niin lasten ja vanhempien kuin puolisoidenkin välillä ja selvää on, ettei näennäisesti hyvä avioliitto ja suhde välttämättä ole muuta kuin puolisot onnettomaksi tekevää kulissia. Esillä on unelma olla hetken hyväksytty, rakastettu ja haluttu.

Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Sivustakatsoja on kolmas Moravian kirja, jonka olen lukenut ja alan olla sitä mieltä, että olen löytänyt yhden uuden suosikkikirjailijan. Kirjojen teemat ovat aika arkipäiväisiä, mutta silti jotenkin niin kompleksisia ja utopistisia, että kosketuspinta arkitodellisuuden kanssa ei ole kovin kummoinen. Välillä voisi kuvitella saippuaoopperoiden käsikirjoittajien salaa ammentaneen Moravian teksteistä kimurantteja kuvioita hahmojensa arkeen.

Tämäkin kirja on erotiikalla maustettua satiiria kahden professorin elämästä, isän ja pojan. Poika aattellisten ja periaatteellisten syiden ajamana on päätynyt asumaan isänsä peräkamarissa ja tämä kuvio ajaa pojan avioliiton pisteeseen, jossa vaimo nostaa kytkintä. 

Hiljalleen pojalle valkenee vaimon poismuuton syyt ja kilpakosijan paljastuessa poika joutuu pohtimaan uudestaan arvojaan sekä ihmissuhteitaan. Vaikka kirja päällisin puolin on keveää kesäluettavaa sivumerkityksissä putkahtelevat esiin seksuaalisten suuntausten moraaliset kysymykset. Moravialla tuntuu olevan kirjoissaan aina jokin eroottinen teema ja tässä kirjassa se on tirkistely sekä naisten välinen rakkaus. Myös tietynlaista oidipaalista suhdetta pohditaan isän ja pojan sekä miniän välisissä suhteissa. 

Pidän  Moravian teoksista, koska ne ovat vakavia pohjavireeltään ja niissä on aina jokin punainen lanka johtamassa syvällisiinkin pohdintoihin, mutta samalla kaikki on sävytetty huumorilla ja jopa pienellä jännityksellä. On ihanaa lukea tarttuvaa ja kuvailevaa kirjallisuutta, jossa sanavalinnat on tehty miellyttävän kirjaviksi, mutta ei silti monimutkaisen yliampuviksi. 

Kirjasta löytyy ajatuksia myös seuraavista blogeista:

Kirja-aitta ja Oksan hyllyltä

Saul Bellow - Varkaus

Varkaus on pienoisromaani, joka sisältää suuren tarinan. Bellow ei kuulu lempikirjailijoihini, hän kertoo makuuni liian vinksahtanein sanakääntein, enkä aina oikein pysy kärryillä siitä, mitä kirjailija tahtoi oikeastaan sanoa. Tätä kirjaa vaivasi sama ongelma. Joudut palaamaan kerta toisensa jälkeen useamman lauseen taakse päin, jotta oivallat mistä oikein oli kyse.

Kirja oli pullollaan symbolisia kuvauksia, piilomerkityksiä ja ikääntymisen ja statuksen pohdintaa. Kertomus aikuisesta naisesta, joka sormuksen varjolla roikkuu kiinni vuosien takaisessa elämässä ja ihmisessä elättäen kai salaa edelleenkin toivetta siitä, että ehkä joku päivä kaikki on toisin ja prinsessa saa prinssin. Kuten kaikilla ihmissuhteilla myös tällä suhteella oli oma elinkaarensa. Tämä suhde ei johtanut avioliittoon vaan se päätyi johonkin muuhun olomuotoon, ystävyyteen. Joskus elämässään ihminen löytää sen vastinkappaleensa ja joutuu jopa miettimään ottaako sen ihmisen kanssa parisuhde nimisen riskin vai vaaliako ystävyyttä, jolloin todennäköisyys tuon ihmisen menettämiseen on pienempi. 

Entä kuinka parisuhteet sitten kestävät tämmöisen ystävyyden, jolla on sekä symbolista että tunteellista arvoa jopa sitä käsillä olevaa parisuhdetta enemmän? Tässä kirjassa sormus oli tämän kiperän pulman aineellinen olomuoto. Vaalimalla sormusta, nainen vaali myös rakkautta ihmiseen ja piti yllä ääneen sanomatonta toivetta.

Tarinassa sävähteli ikääntyvän naisen keveä kateus nuorempia naisia kohtaan, joskin hän verhosi sen hienovaraiseen äidilliseen huolehtimiseen ja välittämiseen. Myös varallisuuden tuoma etääntyminen "tavallisen" ihmisen elämästä luo sekä asenteellisia että näkemyksellisiä ongelmia päähenkilön elämässä. Vaikka kirja oli vain 180 sivuinen, tuntui kuin olisi lukenut 300 sivuisen teoksen. Raskasta luettavaa omalla tavallaan. Johtuneeko tämä sitten koukeroisesta suomennoksesta vai oliko alkuperäisteoskin yhtä kulmikasta luettavaa, en tiedä..?

Arturo Pérez-Reverte - Flaamilainen taulu

Kirjailijan toimittajatausta nousee jälleen kerran selkeästi esiin heti kirjan alkumetreiltä lähtien. Olen lukenut Pérez-Reverten tuotannosta aiemmin Yhdeksäs portti sekä Merikartta teokset ja sama, laadukas, informatiivinen sekä viihteellinen kombinaatio kirjoittamisessa jatkui myös Flaamilaisessa taulussa. Tällä kertaa kirjailija tutustuttaa lukijansa sekä taidehistorian, taidekaupan että shakin ihmeelliseen maailmaan. 

Kirjailija kuvaa henkilöhahmot kirjassaan jälleen toimittajan elkein pikkutarkasti ja painokkaasti. Tuntuu kuin tutustuisi uusiin, oikeisiin ihmisiin kirjan edetessä. Niin tarkoin, ja syventäen sivu sivulta, hahmojaan kirjailija  esittelee. Tällä kertaa vastakkain olivat niin sanotut arkkihahmot, hyvikset ja pahikset, tavikset ja taiteen ystävät. 

Pidin kirjasta, se oli mielenkiintoinen ja mukavan jännittävä. Rikoksen tekijää saattoi arvuutella melkein alusta saakka, mutta jännitys pysyi yllä aivan loppuun saakka. Enkä onnistunut mysteeriä ratkaisemaan, ennen kuin ratkaisu minulle tarjottimella tarjoiltiin. Se oli varmasti tarkoituskin ja into lukemiseen pysyi yllä juuri sen takia. Mikään ei ole tylsempää, kuin jännityskirja, jonka mysteeri ratkeaa kirjan puolessa välissä ja kirjailija käyttää vielä seuraavat parisataa sivua selitelläkseen monimutkaisia kuvioita juonen ja rikoksen takana. Ne selittelyt pilaavat suurimman osan aikaa hyvän tarinan. Tätä kirjaa ei moisesta voi todellakaan moittia. 

Anne Enright - Unohdettu valssi

Mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän hylkää niin sanotun tavanomaisen onnen: avioliiton, asuntolainan ja unelmalomat? Kun joku vääntää mutkat suoriksi ja selittää mustankin valkoiseksi. Rakkaus saa ihmisen valitsemaan sellaisia asioita, jotka satuttavat yksilöä itseään sekä ympärillä olevia lajitovereita. Silti ihminen valitsee juuri niin.

Enright on kirjoittanut vähäeleisen ja tyylikkään, mutta silti paljon puhuvan ja jopa lyyrisen teoksen parisuhteesta, perheestä, syrjähypystä ja valinnan mahdollisuudesta, tai oikeastaan pakosta. Hän kertoo vanhempien suhteesta lapseen, toisiinsa ja tarpeeseen olla vielä vähän enemmän, kuin mitä puolisolleen on, jotta ei olisi pelkkä vanhempi, vaan myös yksilö. 

Luin vast' ikään Paulo Coelhon Uskottomuus kirjan ja olin yllättynyt kuinka samantyyppisiä kirjat olivat. Välillä tarinat tuntuivat punoutuvan yhteen enkä enää muistanut oltiinko kirjassa Dublinin kaduilla vai Sveitsin alppimaisemissa. Jopa henkilöhahmot olivat niin samanhenkisiä, että ne tuntuivat sekoittuvan. Tosin Enrightin hahmot ovat synkempiä, kompleksisempia ja ehkä jopa arkisempia, helpommin samastuttavia. 

Jollain tasolla pidin kirjasta. Se kuvasi hienosti sitä tunnetta, kun jännitys ja leimahtava rakkaus saa tekemään hullutuksia ja ottamaan riskejä. Kaikki tai ei mitään. Kirja sanoitti myös hienosti sen tunteen, kun tajuaa että elämä menee ja asioiden on muututtava, jos haluaa elämästään nauttia ja tämän hetkinen asiaintila ei suo sitä nautintoa. Ratkaisu muutoksen suuntaan ei aina ole helppo eivätkä kaikki sitä uskalla tehdä. On helpompaa tyytyä tuttuun, vaikkei siitä mitään suurta tyydytystä saisikaan.

Philippe Claudel - Harmaat sielut

Joskus takakansi antaa ymmärtää enemmän, kuin mitä kansien välissä on. Claudel on voittanut kirjallaan Prix Renaudot palkinnon vuonna 2003. Eipä ole aina lahjahevosta suuhun katsominen. Kirja oli kyllä kirjoitettu taiten ja lyyristähän teksti oli, mutta jotenkin kokemus oli hyvin repaleinen. Ehdin lukea yli kolmanneksen kirjasta, ennen kuin oivalsin esimerkiksi kertojan olevan poliisi. 

Henkilöitä tuli ja meni, moni heistä kuoli ja kuoleman kuvaaminen olikin saanut erityistä huomiota. Kaikki oli kiedottu harmaaseen kuoleman mukanaan tuomaan utuun ja murhamysteerin ratkeaminen venytettiin onnistuneesti viimeiselle sivulle. Silti kirjan tarinasta kokonaisuutena ei oikein tullut selkeää kuvaa. 

Se positiivinen, minkä kirjasta löysin, oli kauniit ja brutaalilla tavalla runolliset lauselmat kuolemasta. Mitä se on, kun se kuolema sipaisee sinua poskesta antamatta lopullista iskua ja jäätävää suudelmaa. Olet vain sivusta katsoja. Matkustaja junassa, jossa ei kuljettajaa ole. 

Ensimmäinen maailmansota jyllää ja sodan varjo kansalaisten yllä on kuvattu elävästi ja varmasti varsin realistisesti. Onnistuin jotenkin samastumaan kirjan hahmoista suuressa linnassa asuvaan yksinäiseen syyttäjään, joka oli jäänyt jotenkin kiinni edesmenneen vaimonsa sydämeen jättämään suruun. En tiedä oliko tämä oivallista luettavaa tuoreelle leskelle...

David Walliams - Poika ja mekko

Käyn harvoin kirjastossa. Tyttären kanssa käytiin etsimässä jotain kepeää iltalukemista ja hyllyn päällä törötti yksin tämä kirja, vailla lukijaa. Olen koko aikuisikäni tykännyt satunnaisesti lukea nuorten kirjoja, niissä vain on sitä jotain. Kaiken lisäksi kirjan on kirjoittanut yksi lempikoomikoistani. En edes odottanut kirjan kansien välistä löytyvän Pikku Britannia-huumoria, mutta sitä tavallaan kuitenkin löytyi.

Kirja kertoo pojasta, joka tulee ostaneeksi hetken mielijohteesta jalkapallolehden sijasta muotilehden. Muutaman kommelluksen kautta poika löytää itsensä tytöksi pynttäytyneenä lähikioskilta. Kirjassa käsitellään identiteetin muovautumista ja hyväksyntää lapsen ja nuorten maailmaan sopivan konkreettisilla tavoilla. Tosin itse taisin olla aika aikuinen lukiessani kirjaa, sillä odotin koko ajan josko tulisi kiusaamista tai muutta kieroilua. Walliams ottaa kirjassa esille myös sen, kuinka kiperiä paikkoja perheille erot ja vanhemman menettäminen ovat. Kuinka perheen dynamiikka voi muuttua merkitsevän paljon toisen vanhemman poistuessa näyttämöltä. 

Kuten jo edellä mainitsin, kirjassa pilkahtaa hitunen komediasarja Pikku Britannian huumoria, sillä loppupeleissä kaikki pukeutuvat mekkoihin ja elämä hymyilee jälleen. Kirja sai minut toivomaan, että sallisimme enemmän erilaisuutta ja antaisimme pienillemme mahdollisuuden ilmaista itseään vetämällä mekon päälleen tai leikkaamalla hiukset tavanomaisesta poiketen. Vaikka kirja ei sinällään mielestäni ollut mitenkään hirmuisen hauska, tai edes sillä tavalla hyvä, että sen olisi hykerrellen ahminut kitusiinsa, oli se kuitenkin puhutteleva. Siitä iso plussa!

Paulo Coelho - Uskottomuus

Coelho, tuo rakkauden pohdiskelija ja syvien tuntojen sanoittaja on iskenyt tiskiin kaiken sen ajatusten kimaran, mitä itse olen avioliittoni aikana käynyt läpi. Ehdin pohtia mihin aikoinaan rakastuin, miten nyt rakastan, puuttuuko elämästäni nykyään jännitys, osaanko arvostaa riittävästi sitä mitä minulla on ja jos olisin jotenkin toisin olisiko se sen parempaa? Näitä teemoja myös kirjan naispäähenkilö kantaa sisimmässään.

Löysin kirjasta uuden näkökulman uupumiseen ja masennukseen. Jos osa siitä kaikesta johtuukin siitä, että elämä urautuu ja joku alkukantainen sisällämme kaipaa pientä jännitystä, jota elämä ei juuri sillä hetkellä tarjoa. Ihmiset kuvittavat arkensa paljon jännitävämmäksi, seksikkäämmäksi ja intohimoisemmaksi, kuin mitä se oikeasti onkaan. Miksi myöntää miehen olevan tylsimys joka on unohtanut romanttiset eleet ja jännittävien yllätysten tarjoamisen? Miksi myöntää, ettei tutuksi käynyt mies enää sytytä, niin kuin naimisiin mennessä.

Tämä kaikkihan on tuttua pitkissä parisuhteissa ja avioliitoissa. Kuka sitten sen jännityksen ja viehätyksen hakee ulkopuolisista suhteista, kuka sietää laskusuhdanteen ja odottaa uutta kipinää syttyväksi. Kirjan pääteema lienee kai kuitenkin elämän sietäminen ja rakkauden ja parisuhteen eteen nähtävä työ. Ei mikään suhde kunnossa pysy, jollei sitä välillä huolla ja puhu suutaan puhtaaksi. 

Pidin kirjasta, joskin jälleen kerran pitkälliset pohdinnat tunteista saivat tarinan hieman jämähtämään ajatuksenkin harhailemaan. Ihmissuhteiden koukeroista Coelho osaa kuitenkin mielestäni kirjoittaa kauniisti ja rehellisesti. Joskus jopa kuvittelen kirjailijan olevan nainen. Sen verran monisanaisesti hän ilmiöitä sanoittaa.

Jeffrey Eugenides - Middlesex

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä moniulotteista ja riemullisen kirjavaa kirjaa. Middlesex on niellyt kolmen sukupolven tarinan, kulttuuriantropologisen katsauksen maahanmuuton näkökulmasta sekä seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta, palasen genetiikkaa sekä rippusen sukulaisten ja rakastavaisten keskistä rakkautta sekä yksilön yksinäisyyttä.

Kirja kuljettaa lukijansa läpi ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkien pienestä kreikkalaisesta kylästä aina Detroitiin ja nykyaikaisen teollistumisen kultaiseen aikaan. Kertojana tarinassa on yksilö, josta tuli erityinen yksilö olosuhteiden ja genetiikan sattumusten summana. Hän sanoittaa isovanhempiensa matkan vanhalta mantereelta uudelle, perheensä synkeimmät luurangot kaapista sekä oman haavoittuvuutensa kahden identiteetin välimaastossa. 

Eugenidesin kerronta on soljuvaa, kuvaavaa ja ihanan letkeää. Kirja tarjoaa lukemista erilaisille lukijoille. Olen lukenut kirjan aiemminkin ehkä noin kymmenen vuotta sitten ja silloin päälimmäisenä jäi mieleen sukupuolisuuden kokeminen, seksuaalisuus ja erilaisuuden asettamat ennakkoluulot kanssaeläjissä. Nyt näin sen laajemman kokonaisuuden, jonka Eugenides on koonnut kirjaan. Tarina pakosta menestyä, jos meinaa kannuksensa ja oikeutensa uudessa kotimaassa ansaita on koskettava ja täynnä dramatiikkaa. Myös syyllisyyden elämän ylle nostama harso on sangen raskas kantaa ja se saa elämän liekin lepattelemaan epävakaana karkottaen nautinnosta sen korkeimman huipun.

Stephen King - Naisen raivo

Sain viimein luettua jo kuukausi sitten aloittamani kirjan. Koskaan ennen ei lukeminen ole ollut näin vaikeaa. Jopa kuvan katsominen tekee pahaa, sillä tämä on edesmenneen mieheni viimeiseksi jäänyt valokuva ja tuo taustalla näkyvä maisema on paikka, jossa hän sylissäni tämän maailman jätti. Tuskallista.

Kirjan aihepiiri on Kingille aika erikoinen valinta. Kauhun mestari käsittelee parisuhdeväkivaltaa naisen näkökulmasta. Sivut tulvivat nöyryytystä ja vuosien piinan mukanaan tuomaa pelkoa ja epävarmuutta. Toisaalta pinnan alla kuplii sankaritarina ja voimaannuttava tarinan käänne kupin kaatuessa nurin tempaa lukijan mukaansa. Kirja oli paikkapaikoin kliseinen ja minua hieman häiritsi ylenpalttinen kirosanojen käyttö. Toki se kuuluu aihepiiriin, mutta ehkäpä sitten olen tällä hetkellä niin tunteellisesti herkillä, että huorittelut ja vittuilut tuntuivat pahalta. 

Itselleen ominaiseen tapaan King on lisännyt tarinaan myös ripauksen yliluonnollista ja kyllähän se toimi tässäkin kirjassa, kuin junan vessa. Ei valittamista siis. Jäin kuitenkin pohtimaan, antoiko kirjan nimi kuitenkin odottaa vähän liikoja. Vaikka tarinan päähenkilö löytää itsestään voimanaisen ja alkaa taistella  päästään kipeää miestään vastaan, ei raivo silti ehkä pääse siihen mittasuhteeseen, kuin olisin odottanut. Melkein salaa toivoin tarinan edetessä pahantekijän muuttuvan jauhelihaksi. Toki paha sai palkkansa, mutta päähenkilön tunnetilojen kuvaus oli mielestäni hieman köykäistä. 

Mutta kaikenkaikkiaan tämä kirja oli kesälukemisen aateliaa ja pettämätöntä Kingiä. Kirja on silloin lukemisen arvoinen, kun se herättää tunteita ja tämä kirja teki sen.

Lukemisen sietämätön vaikeus

Elämä pysähdyttää joskus ihmisen pakolla. Minulla oli vielä kaksi viikkoa sitten perhe, avioliitto ja elämä edessä. Mieheni oli jo toista vuotta aiemmin aloittanut kirjallisuusbloginsa ja sai haastettua minut myös mukaan kirjoittamaan, onhan kirjoittaminen ja lukeminen ollut intohimoni lapsesta saakka. Kirja-aitta oli mieheni luomus ja Lukimo Lumosta tuli minun. 6.7. Eino Leinon päivänä mies täyttäisi 41 ja paketissa odottaisi Mo Yanin Viinamaa, hieman herkuttelua Nobel-harrastajalle.

Elämä päätti toisin. 4.7. minusta tuli 34-vuotias leski. Kirjahyllyn katsominenkin sattuu. Lukemisen sietämättömyys on käsillä. En tiedä, koska saatan seuraavan kerran lukea saati sitten jatkaa bloggaamista näin. Perustin kuitenkin itselleni paikan purkaa tunteita leskeytymisestä. Lesken lehti lienee oivallinen nimi blogille, johon voin koota sekä tietoa leskeytymisestä avuksi niille, jotka joutuvat yhdessä hetkessä silmätysten suuren autiuden ja surun kanssa että purkaa vain omia tunteitani ulos sisimmästäni.

En kyennyt lopettamaan mieheni blogia, koska se tuntuu liian lopulliselta. Kuin hänen sanansa katoaisivat. Lukemalla noita tekstejä saan vielä hitusen ajatella hänen kanssaan...

Järvi oli tyyni sinä iltana, keskiyön aurinko kultasi veden, sinä katosit sylissäni sinne, minne minä en vielä kanssasi voi tulla. Rakastan.

Maria Peura - Ja taivaan tähdet putoavat

Joskus tulee vastaan niitä kirjoja, mistä ei oikein saa kiinni, ei osaa sanoa selkeää mielipidettä, ottaa kantaa saati sitten löytää sitä punaista lankaa. Tässä oli nyt yksi sellainen. Kirjailija oli lukenut Anja Snellmanin sekä Anna-Leena Härkösensä ja jotenkin kirjan sivuilla vivahteli jopa skitsofreeniseen sävyyn sekoitus Snellmanin naiseuteen pureutuvaa tyyliä ja taas Härkösen teinivuosiin sijoittuvaa Häräntappoasetta. Häiritsevää oli sekavat lauseet ja taiteelliset lauseenjäsenten käyttämättäjättämäiset. Se nyt ei vaan tässä toiminut, toisin kuin se jonkin muun kirjoittamana jossain muussa yhteydessä toimii.

Raskaan kirjasta teki jatkuva lestadiolaisten saarnakirjojen lauseiden mutustaminen ja syvää puukkoa minun rintaani iski, kuinka uskonto voi kauniin ihmisen rumaksi, syylliseksi ja syntiseksi paskaksi vääntää. En ota tässä kantaa, mutta kaikki ne saarnatekstien sisällöt eivät ihmisen kauneutta ja yksilöä juhlista ollenkaan. Itku meinasi tulla. Ehkäpä tämä oli kannanotto kirjailijalta, en tiedä. Minulle siitä kaikesta uskonnollisesta kilvoittelusta sivuilla tuli ahdistava ja synkeä olo.

Aikuisen ihmisen petollisuus, parisuhteen paskainen kääntöpuoli ja neuroottinen äiti... Olen lukenut tämän tarinan todella monta kertaa ennenkin jo edellä mainittujen kirjailijoiden teoksissa. Ei mitään uutta sille rintamalle tässä teoksessa saatu maalailtua. Sen sijaan mukavan kärkevä sivallus epärehellisyydestä ja sosiaalisesta mediasta, luottamuksesta tuntemattomaan sekä häikäilemättömyydestä kirjassa on esillä ja se on ehkä paras anti tästä teoksesta.

Hämmentynein mielin kirjan luin, enkä osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Kummallinen kirja kerrassaan. Kaunista oli jälleen kerran Tornionjokilaakson kaunis, laulava murre. Koukuttavaa lukemista niiltä osin! Tässä oivallinen pääte kotimaisen kirjallisuuden kuukaudelle.

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

Timo K. Mukan teokset ovat saaneet kyseenalaista huomiota aikanaan ja epäilemättä teoksia on ollut vaikea saada julkaistaviksi, sillä sisältö on raakaa ja häpeilemätöntä suomalaisen ja erityisesti Torniojokilaakson kulttuurin kuvausta. Siinä missä sisältö on rankkaa ja jopa paikoitellen kömpelöä, on kirjan autenttisuus kuitenkin loppuun saakka kantava voimavara. 

Runoilijana Mukka on mielestäni hieman kömpelö eikä mikään soljuvasanainen lyyrikko, ennemminkin äijämäinen totuudentorvi. Vaikka kirjassa esitetään himokkaita kylänasukkeja aika  liuta, on kirja mielestäni saanut turhan jyrkkää arvostelua osakseen ruokottomuuksistaan. Ehkäpä kirjailija on vain tarjonnut palan inhorealismia pullahiivalla paisutettuna? 

Enemmän minua pysähdytti kaikki väkivalta mitä tarinaan sisältyi. Puukko viuhui ja lätty lätisi. Miehekkäästi humalassa tai suutuspäissään tuntuivat kaikki kylän miehet turvautuvan voimakeinoihin. Olenko lie sitten pumpulissa kasvanut kaupunkilaistyttö, vai onko meillä tosiaan näin väkivaltainen kulttuuri ja kansa?

Lisäksi Mukka esittelee kirjassaan kiihkeän lestadiolaissaarnaajan ja näin ollen tarjoaa taas merkittävän piirteen pohjoisen kulttuurista. Lapista lienee suurin osa liikkeestä kadonnut, mutta kotiseudullani Pohjois-Pohjanmaalla tämä uskonsuunta on hyvässä voimassa ja seurakunnan jäseniä riittää. Sen suuremmin kantaa tämän liikkeen uskonasioihin ottamatta, tuntui kuin olisi äkäisen nuhdesaarnan ja tukkapöllyä saanut, kun luki Mukan kirjaan ujuttamia saarnoja. 

Parasta antia kirjassa kuitenkin oli Pellon alueen murre. Kuinka laulavaa ja kiehtovaa sekä rikasta kieli tuolla alueella onkaan! Se tempaa mukaansa ja pakottaa lukemaan vielä sivun, kaksi, luvun ja toisenkin.

Juhani Aho - Rautatie

1800-luvun loppupuolella kirjoitettu Rautatie on ensimmäinen Juhani Ahon kirja, jonka olen lukenut. Yleensä näin vanhat kirjat kalskahtavat jo valmiiksi tylsiltä luettavilta ja aiheet ovat kristillisen sovinnaisia. On niitä kirjoja, joista ei oikein osaa kirjoittaa mitään, vaikka lukukokemus olisi ollutkin mielekäs ja hyvä. Ei vaan ole mitään sanottavaa. Ahon kirja ei kuulu niihin kirjoihin. Alkusivuista lähtien minua kiehtoi vanha kieli ja huumorin sävyttämä napakka kuvaus suomalaisesta pariskunnasta Liisasta ja Matista.

Lyhyeen kirjaan oli ikään kuin tiivistetty aimo annos suomalaisuutta. Torppari on nöyrä ja työteliäs mies, mutta tilaisuuden turvin voi vaikka hieman lorvaillakin. Omat saavutukset on syytä pystypäin tuoda esille, jotta saisi ansaitsemansa arvostuksen. Silti pieni mustasukkaisuuden ja kateuden siemen kytee ja vaimon kanssa saunassa on hyvä illalla purkaa mielen päälle kasautuneet pienet suuret asiat. Utelias uutta kohtaan ei toki sovi olla, sillä muutosvastarinta on aina parempi vaihtoehto ja into pitää naamioida välinpitämättömyyden huntuun. 

Tarina kertoo oikeastaan eräästä avioliitosta ja jurosta suomalaisesta luonteenlaadusta. Jostain syystä sain loihdittua mieleeni aika kirkkaana näkymän tavallisen suomalaisen torpparin elämästä. Pirtin hämystä, pitkistä pellonviertä kulkevista mutaisista kärrypoluista ja savusaunasta. Mukava lukea kirja, joka muuttuu mielessä pieneksi näytelmäksi. Olin positiivisesti yllättynyt kirjasta. Tämä oli oiva valinta luettavaksi kotimaisen kirjallisuuden teemakuukauden aikana! Tässä sitä kotimaisuutta oli isolla koolla!

(Kuva: wildnatureimages)

Tuomas Kyrö - Kunkku

Kunkku on nimensä mukaan kuningasluokan iloittelu. Kyrö vääntää kirjassaan huumorin keinoin maailman lähihistorian uuteen uskoon. Mitä tapahtuisi, jos suomalaiset olisivat sellaisia, kuin ajattelevat ruotsalaisten olevan ja ruotsalaiset olisivat sellaisia, kuin ajattelevat suomalaisten olevan? Entäpä jos historiankirjoista ja mediasta tutut persoonat edustaisivatkin jotain aivan muuta, kuin mitä he oikeassa elämässä ovat? Lukemisen teki välillä hieman haastavaksi, mellevien naurunpyrskähdysten lisäksi, se mitä tiedän ja mitä kirja ikään kuin tarjoaa vaihtoehtoisena totena. Järki sanoo, että tiedän tämän henkilön olevan poliittinen merkkihenkilö eikä filosofi ja vapaa-ajattelija. 

Kaiken ilottelun seassa Kyrö kertoo tarinan miehestä, miehen elämästä ja perheestä, joka oli kaikessa hullunkurisuudessaan kuitenkin vain perhe. Luksus ei poista ihmiseltä niitä perustarpeita, kuten halu olla rakastettu ja kokea läheisyyttä sekä hyväksyntää. Esiin tulee myös ilmiö, joka on varmaan ollut olemassa kautta aikain. Tilaisuus tekee varkaan ja aina on joku kademieli, joka on tyytymätön omaan asiain tilaansa ja haluaa siivun viheriöivästä nurmesta aidan takana. 

Kirja oli sekä nauruhermoja että ajatuksia kutkuttava. Idiotismin ja tolloilun, tahattoman tilannekomiikan seassa kulkee kummallinen elämänkerta Kunkusta. Joka sivulla lukijaa odottaa jonkinlainen pieni satiirinen yllätys ja välillä piti aivan pysähtyä miettimään, mistä Kyrö tämän kaiken kummallisen komedian suoltaa?! Hauskaa oli niin kauan kuin sivuja riitti!

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Alkavan kesän, joskaan ei vielä kesäloman, kunniaksi päätin pitää kesäkuussa kotimaisen kirjallisuuden teemakuukauden. Ensimmäisenä hyllystä päätyi käteen Ari Paulowin teos. En ole suuri dekkareiden ystävä ja suhtaudun yleensä aika skeptisesti kirjan laatuun jos kyseessä on edellä mainitun genren edustaja. Oli kuitenkin ihan mukavaa ja leppoisaa lukea välillä jotain erilaista. 

Kirja sijoittuu kotikaupunkiini ja lapsuuden maisemiini,  Oulun murrekin solahtelee kotoisasti repliikeissä tuttujen kotikortteleiden seassa (joskin murrepoliisi bongasi pari vikatikkiä ja ärsyyntyi hemmetisti liiallisesti viljellyistä paikallisista sanoista, jotka eivät oikein istuneet tekstiin ja tuli epäilys halusta leveillä murteen kummallisimmilla koukeroilla. Liekö kirjailija yrittänyt haastaa tullista tulleet lukijat..?)

Toinen jo etusivuilta lähtien silmään pistänyt häiritsevä tekijä olivat henkilöhahmojen utopistisen teennäiset nimet, jotka söivät kirjan uskottavuutta aika reilusti. Harvemmin ne kolmekymppiset 80-luvun lapsukaiset ovat Erkkejä ja Penttejä ruotsalaisilla sukunimillä varustettuna. Kyllä enemmän taitaa löytyä Mikkoja ja Tuomaita, Antteja ja Pettereitä. Tai näin minä oman kokemukseni tuomin voimin uskaltaisin väittää.

Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin sen verran vauhdikasta luettavaa, että se tuli ahmittua parissa illassa, vaikka viinan, seksin, väkivallan ja muun koheltamisen sekoitus oli varsin epäuskottavaa kamaa. Vähän kuin olisi katsellut kökköä toimintaleffaa. Äijäenegiaa piisasi yllinkyllin, enkä nyt lopulta ole varma onko tämmöisten isojen poikien iltasatujen tarkoitus ollakaan niin valtavan uskottavia. Mukavuustekijä kirjassa oli eittämättä jo edellämainitut kotikaupungin tutut korttelit ja lapsuusmaisemat lähikunnissa. Tosin minun Ouluni näyttää hieman toiselta, mutta onneksi kaupunki näyttää jokaisen asukkaansa silmissä eriltä...

Graham Greene - Kymmenes mies

Luettuani Herman Woukin suuren teoksen, Menestyksen hinta, huomasin potevani aikamoista valinnanvaikeutta kirjahyllyä katsellessani. Olemme jo vuosia aviomieheni kanssa valinneet toisillemme luettavaksi haastekirjoja ja melkein vuoden haastetauon jälkeen päätin antaa mieheni ratkaista kiperän pulman seuraavasta luettavasta teoksesta. Valinta hieman yllätti minut, sillä käteeni ojennettiin Graham Greenen Kymmenes mies. Parissa illassa luettu kirja paljastui kivaksi yllätykseksi ja mieluisaksi luettavaksi.

Graham Greenen kirja ei ole varsinainen kaunokirjallinen teos, vaan elokuvan käsikirjoitus.Teatterin ystävänä näin tekstin taipuvan myös näyttämölle, sillä henkilöhahmoja kirjassa oli vain kourallinen ja kaikki draaman ja myös komedian ainekset olivat hyvin käsillä, vaikkakin huumori taisi pilkahdella synkeänä huijariparodiaan viittaavana taustavireenä.

Tapahtumat sijoittuvat toisen maailman sodan aikaan. Rikas mies huomaa kiperässä tilanteessa ostavansa henkensä omaisuutensa arvosta. Tämän kaupan hinta on kuitenkin moninkertainen, sillä joku muu menetti asian vuoksi henkensä ja siitä taas seuraa hinta karvaasta omastatunnosta sekä valheessa elämisestä. Rinnalle punoutuu kuitenkin komedinen juonenkäänne petoksesta ja petoksesta petoksen sisällä. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta kaikessa kauheudessaan aika huvittaavaa oikeastaan.

Kirja oli mukava pieni makupala, jonka lukee tunneissa. Tunnelmat ja maisemat vilisevät silmissä, aivan kuin elokuvaa katselisi, joten käsikirjoitus lienee silloin onnistunut? Taidan tutustua jatkossa muihinkin Greenen teoksiin, sillä niitäkin hyllystä muutama löytyy.

Herman Wouk - Menestyksen hinta I & II

Kirjallisuusmaailman yksi dinosauruksista on eittämättä Herman Wouk. Mies on mittavan uransa aikana kirjoittanut monta useammasta kirjasta koostuvaa teosta ja kuvannut onnistuneesti muun muassa amerikkalaista kulttuuria ja sotatantereita. Tartuin Kirja-aitan Woukin 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi esitettyyn lukuhaasteeseen ja päätin lukea Menestyksen hinnan.

En ole ennen lukenut Woukin tuotantoa, vaikka sitä hyllystä useamman kirjan verran löytyykin. Tämän kyseisen kirjakaksikon löysin Oulun rautatieaseman vieressä olevasta pienestä antikvariaatista, kellarin vitosella koko pussikirjoja näistä hyllyistä-tarjouksesta. Enpä silloin tiennyt, minkä löydön olin tehnyt. 

Kirja tuntui jonkinlaiselta katsaukselta Woukin omaan uraan ja sen alkuvaiheisiin, sillä kirjan päähenkilö, aloitteleva kirjailija Youngblood Hawke pursui suuria teoksia ja valtavaa intohimoa, enkä usko, että tämän kaiken kuvaaminen olisi onnistunut näin yksityiskohtaisesti peilaamatta hahmoa kirjailijan omaan uraan. Siinä missä Wouk osaa olla julma omille hahmoilleen, on myös Hawke kirjojensa sivuilla armoton omille hahmoilleen. Kirja on sikermä tarinoita tarinoiden lomassa. Leveimmällä kaistalla ajaa tarina aloittelevasta kirjailijasta, joka tipahtaa pienestä maalaiskylästä keskelle New Yorkin pyörteisiä seurapiirejä, liikemaailmaa ja maineen mukanaan tuomia tuttavuuksia. 

Pienet sivujuonet vievät lukijan mukanaan kirjojen kustantamisen ihmemaahan, teattereiden takahuoneisiin, oikeussalidraaman pariin, mutkikkaisiin ihmissuhdekuvioihin, liike-elämän mutkaisiin koukeroihin osakekeinottelusta verotuskuvioihin saakka. Myös salattu ja mahdoton rakkaus saavat omat mehukkaat lukunsa kirjassa. Näistä kaikista aineksista punoutuu monikerroksinen mukaansa tempaava draama, josta ei puutu luomisentuskaa ja intohimoa. 

Kirjassa tuodaan esiin myös hyvin amerikkalaisen kulttuurin ulkokultaisuus ja nostetaan esiin epäkohtia, jotka pätevät vielä tänäkin päivänä. Esimerkiksi 40-luvun venäläisten pelko ja kommunistien löytäminen rehdin kansan rivistöistä ei juuri eroa tämän hetkisestä poliittisesta ilmastosta, mikä amerikkalaisessa kulttuurissa on vallalla.  Myös raha- ja omaisuuskeskeinen ajattelutapa sai mielestäni piikin jos toisenkin osakseen useampaankin kertaan.

Päähenkilö hahmona oli kuvattu miehekkääksi mieheksi, jossa on voimaa kuin pienessä pitäjässä ja silti kirjan luettuaan saattoi havaita, että tämä "sonni" oli haavoittuva, naiivi ja hyväuskoinen kokematon poikanen, joka ei osannut sanoa ei. Suuri tahdonvoima ja luonteenlujuus olivat silmänlumetta, johon kaikkien ympärillä olevien oli helppoa langeta ja tragedia sai rakentua kaikessa rauhassa täyteen mittaansa.

Hauska huomio lukiessa oli se, että miehiä kirjassa kuvattiin hersyvän monisanaisesti, kun taas naiset olivat vain naisia ja kuvauksiin käytettiin kohtuullisen niukkoja sanavalintoja. Miehet olivat uljaita, maskuliinisia olevia, joiden avulla maailma pyörii, hyvin syöneitä, vauraita booheemeja taiteilijoita. Naisten joukosta nousi esiin muutama merkittävä hahmo, kuten seurapiirien ehdotonta kermaa edustava Frieda Winter, Hawken elämän punainen lanka Jeannie sekä tietenkin Mrs Hawke, äiti. Näistä jokaisesta voimanaisesta piirtyi elämänkerta Youngblood Hawken elämänkerran rinnalle, eikä tarina olisi ollut yhtä aukoton ilman heitä. 

Kirja oli yksi parhaista lukemistani kirjoista ja sen lukeminen oli sekä viihdyttävää että ajatuksia herättävää. Luku-urakan jälkeen olo on hieman haikea ja ontto, enkä oikein osaa vielä eritellä täysin kaikkia kirjaan liittyviä ajatuksiani saati sitten fiiliksiä. Tämä kirja oli löytö ja olen onnellinen siitä, että tulin ottaneeksi edellä mainitun lukuhaasteen vastaan!

Ian McEwan - Makeannälkä

70-luvun alku ja sotien jälkeisen poliittiset mainingit vyöryvät maailmalla. Nainen on vielä vain nainen, vaikka voissa paistaisi ja urakehityksen mahdollisuudet ovat minimaaliset. Nuoren naisen elämä ja urakehitys mullistuvat romanssin jos toisenkin tuodessa kummallisia sivujuonteita elämään. Ehkä unelmissa ei ollut värväys tiedustelupalvelun leipiin, mutta niin pääsi sattumalta käymään ja siitä se kaikki sitten lähti. Tarinassa polveilevat romanssit ja hassunkuriset kommellukset rakkauden pelikentällä, 70-luvun poliittiset asetelmat Englannissa ja muuallakin maailmassa sekä kuvaus englantilaisesta perheestä. (Ja jälleen kerran pieni maininta myös Suomesta sattui silmiin.)

Tarina vaikutti jotenkin ennalta-arvattavalta ja ajattelin ratkaisseeni koko palapelin jo puolessavälin kirjaa, mutta viimeiset sivut todistivat jälleen kerran sen, että tarina on saatettu loppuun vasta, kun viimeinenkin sivu on luettu. Kiitänkin siis kirjailijaa kekseliäisyydestä ja hauskan yllättävästä loppukoukusta! Ei tämä kirja tarinaltaan päätä huimaa, eikä pääse suosikkikirjojen joukkoon, mutta luettavaa teksti oli eikä lukeminen missään vaiheessa tuntunut työläältä. Ehkä tämä on juuri sen tyyppinen kirja, jonka voisi vaikka junamatkalla tai mökkilaiturilla lueskella aikansa kuluksi. Eihän siinä lukemisessa aina niin hurjasti haastetta tarvi ollakaan.

Minusta on jostain syystä aina ollut mukava lukea englantilaista kulttuuria kuvastelevia kirjoja ja tämäkin kirja tarjosi taas siinä mielessä mukavan lukukokemuksen. On ihan hauskaa matkustaa ainakin kirjan sivuilla Lontooseen ja puksutella junalla maaseudulle nummien keskelle, käydä pubissa oluella ja syödä ne fish and chips annokset sanomalehtipaperin mutkasta!

Carlos Ruiz Safón - Marina

Löysin sattumalta vajaa vuosi sitten Carlos Ruiz Safónin Taivasten vanki kirjan Punaisen Ristin Kontista ja kirja lumosi minut täysin. Kirjailija on siitä lähtien ollut yksi lempikirjailijoistani ja olen lukenut suurimman osan hänen teoksistaan. Jälleen kerran kansien välissä oli jotain niin maagista, että kirjan laskeminen käsistä tuntui mahdottomalta. Kirja on kirjailijan itsensä mukaan luokiteltu nuorten kirjallisuudeksi, mutta en oikeastaan itse kyennyt tulemaan tähän lopputulokseen. Ehkä mielikuvitukselliset goottikauhua tihkuvat kohtaukset olisivat voineet jostain kohtaa nuorisoon aikuista lukijakuntaa enemmän iskeä, mutta kuitenkin kirja oli kaikessa katkeruudessaan ja salatussa rakkaudessaan enemmän aikuisten maailmaan eksynyt satu.

Jostain syystä mielikuvitukseni näyttää Zafónin teokset joko mustavalkoisina filmeinä tai seepian sävyyn kuvattuina vanhoina pahvivalokuvina (liekö kauniilla kansitaiteella jotain tekemistä asian kanssa?). Tämä kirja rullasi mustavalkoisena elokuvana mielikuvitusteatterissa ja sekaan oli ripoteltu ruusunpunaisia yksityiskohtia. Melankolia ja menettämisen pelko tarttuivat sivuilta lukijaan ja harmaat aallot syysmyrskyn puhurien yllyttäminä tuntuivat loiskuvan nojatuolin jalkoihin kirjaa lukiessa. Sanojen aarrearkusta tuntui taas pursuavan tarinaa viimeisille sivuille saakka, ja jopa pieni harmistus pääsi yllättämään, kun tajusi lukeneensa viimeisen sivun. Onneksi sillä viimeisellä sivulla oli kaunista rakkautta. 

Minun pitänee vielä matkustaa Barcelonaan vain nähdäkseni nuo kaikki vuoret, kujat, kirkot ja aukiot, ehkäpä myös ne ihmiset...

John Irwing - Kaikki isäni hotellit

John Irwing luo kuplivan ja omaperäisen tarinan perheestä, karhuista, hotelleista ja Surusta. Tarinassa pulpahtelee esiin jopa kyseenalaiset kuviot perheen sisäisistä suhteista, seksuaalisuudesta ja sen kehittymisestä, kasvusta ihmisenä ja unelmien palmikoitumisesta todellisuuden kanssa. Aiemmin luettu Välisarja avioliitto sai epämiellyttävät tuntemukset pintaan seksuaalisten kuvausten ruokottomalla tuuppaamisella ja tässäkin kirjassa oli hetkensä, kun päädyin ajattelemaan, että onko kirjailijalla itsellään jotain läpikäymättömiä traumaattisia kokemuksia, jotka kirjan sivulle purkautuvat raiskauksina, sisarusrakkautena ja muina kummallisina kuvioina. Nyt lukukokemus ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä, sillä humoristinen ote kirjoittamisessa kevensi tarina raflaavaa sivujuonnetta. 

Siinä missä tarina perheestä, kasvusta ja murheesta etenee, kuin luotijuna, mukaan sukeutuu myös kannanotto terrorismista, seksuaalisesta väkivallasta ja jopa jonkinlainen parodia unelmien tavoittelusta. Amerikkalainen unelma esittäytyy nurjalta puolelta ja minulle jäi kokemus siitä, että vaikka kirja esittelee onnellisia ja onnettomia loppuja periamerikkalaisesti on kirja kuitenkin jonkinlainen parodia ja irvailu kaikelle sille hammastahnahymyjen täyttämälle täydellisyydelle, mitä amerikkalaiset elämässään epätoivoisesti hakevat. Kuinka onnetonta julkisivun takana voikaan olla? Ja kuinka karhu tai kaksi voi muuttaa elämän suunnan..?

Yleisesti vallalla taitaa olla mielipide, ettei kansainvälisessä kirjallisuudessa tunneta juurikaan pientä ja piskuista maata pohjolasta nimeltä Suomi. Yllättäen viime aikoina vastaan on kuitenkin tullut mitä kummallisimmissa yhteyksissä viittauksia maahamme ja tämä kirja on yksi niistä. Hotelliin rantautuu suomalainen lääkäri tyttärensä kanssa ja saa jopa pienen roolin yhdessä kappaleessa. Tosin kuvaus kahdesta reippaasta sinivalkoisiin neuleisiin pukeutuvasta vaaleasta henkilöstä paikantuu mielestäni enemmänkin tuonne länsinaapuriin. Luulenpa etteivät suomalaiset juurikaan huutele ruokapöydässä hilpeitä kommentteja ja käyttäydy supersosiaalisesti (ruotsalaiset voisivat jopa niin tehdä). Mutta tulipa kansakuntamme kuitenkin noteerattua ja se sai hymyn huulille.

Kirja oli hyvä ja helppolukuinen, eikä kirjassa varsinaisesti tullut vastaan kuivakkoja suvantovaiheita, jolloin lukemisesta tulee hidasta ja työlästä. Silti 490 sivua otti kaksi viikkoa tullakseen luetuksi. Hauskaksi lukemisen teki myös se, että käännös oli jokseenkin hullunkurista ilottelua suomenkielellä. Miksi sanoa asia suuhunsopivasti, kun sen voi sanoa myös konstaillen ja kielen kummallisuuksia hyödyntäen. Tästä loistokkaana esimerkkinä sana jalkapallisti. Nostaa hymyn huulille edelleenkin. Meillä on ihanan kukkea kieli tässä maassa!

Norma Klein - Päivänpaiste

(Maalaus Helene Schjefbeck)

Sain kälyltäni kyläreissulla käteen kirjan, jota saateltiin lupauksella kyynelehtivästä lopusta. Lupasin tarttua haasteeseen ja yllätyin hieman itsekin siitä miten mukaansa tempaava kirja oli. Ajattelin hieman naureskellen, että tämä on varmaan joku romanttinen hömppäkirja, sillä kustantaja oli Femi suuri naistenkerho. 

Kirja oli hyvin lapsekkaasti kirjoitettu ja kertoihan se toki nuoren naisen, oikeastaan vielä lapsen, kamppailusta elämän ja kuoleman välillä, äitiyden raadollisuudesta sairauden kohdatessa ja rakkauden kestävyydestä vaikeina hetkinä. Kun kaikki on vasta alussa, toiveet ovat toteutuneet ja elämään on saapunut kaunis, toivottu lapsi ei kuolemaan johtava sairaus juolahda ensimmäisenä mieleen, kun miettii tuoreen nuoren äidin tulevaisuutta. 

Kirja oli testamentti ja kuolevan ihmisen viimeinen sana omasta elämästään sekä viesti lapselle, joka joskus aikuiseksi kasvaa. En tiedä onko kirja tositapahtumiin perustuva, sillä lyhyt googlaus ei suuremmin tietoa antanut, enkä sen syvällisempää tutkimustyötä Kleinin teoksesta jaksanut tehdä. Tärkeämpää oli, että tarina kosketti ja herätti ajatuksia. Olen monesti pohtinut, mitä ihmettä tekisin, jos sairastuisin niin, että joutuisin tyttäreni hyvästelemään liian varhain ja tästä syystä kirjan lukeminen oli välillä tuskaisaa. Lohdullista oli välillä pysähtyä katselemaan vieressä nukkuvaa omaa rakasta ihmisentainta ja olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen elämältä saanut.

Kirja avasi myös näkökulman siihen, kuinka syöpä syö muutakin kuin ihmiskudosta. Se raastaa myös parisuhteen saranoita hitaasti sijoiltaan ja koettelee ihmissuhteita tavoilla, joita ei välttämättä osaa edes kuvitellakaan. Yksi syyllistää, toinen säälii, joku pakenee ja joku on vain siinä läsnä ja rakastaa, vaikka pelkää. Esiin nousi myös se näkökulma, kuinka vaikeaa omaisen voi olla hyväksyä sairaan valinta jättää riuduttavat ja sairaaksi itsessään tekevät hoidot kesken ja elää hieman lyhyempään hieman paremmassa voinnissa, nauttien viimeisistä hetkistä. Itku ei tullut, mutta kirja oli todella koskettava kaikessa naiviudessaan ja lapsekkuudessaan. Ehkäpä se oli sen takia helppo lukea, kaikki aikuismainen jeesusteleva elämän syvien totuuksien pohdinta puuttui ja kirjassa oli läsnä viimeiseen sivuun saakka positiivisuus ja halua tarttua kynsin hampain kiinni kaikkeen kauniiseen, mitä elämä voi tarjota. 

Tove Jansson - Aurinkokaupunki

Löysin jälleen kirpputorilta parilla eurolla omasta mielestäni harvinaisen löydön. En tiedä onko kirja oikeasti niin harvinainen, kuin ajattelin sen olevan, mutta en ole koskaan aiemmin törmännyt Janssonin aikuiselle lukijakunnalle suunnattuun kirjallisuuteen. Toisaalta mielestäni muumitkaan eivät yksioikoisesti ole lastenkirjallisuutta. (Ainakaan Muumipapan urotyöt eivät uponneet minulle 10-vuotiaana, jolloin kirjan lahjaksi sain ja luin sen vasta aikuisiällä loppuun. Olen kuitenkin jo tuon ikäisenä lukenut nuorisokirjallisuuden lisäksi Kingin kauhuklassikoita ja jopa Waltarin Sinuhe egyptiläinen tuli kahlattua läpi ennen yläasteikää.)

Ehkä tämä kirja oli nyt sitä proosaa sitten. En ole koskaan oikein saanut täsmällistä käsitystä siitä, mikä on ehta proosateos, mutta tämä taisi nyt olla sitten se. Ei kirjassa mitään varsinaisen syvällistä juonta ja tarinaa mielestäni ole, mitä voisin jotenkin avata. Kirja enemmänkin avasi vanhuuden sielunmaisemaan ikkunan, josta saattoi kurkistaa siihen hetkeen, kun millään ei enää niin suuresti ole väliä ja elämä on jo antanut sen mitä annettavana on. Seesteinen pikkukaupunki Floridassa on vaipunut uneliaaseen pysähtyneisyyden tilaan ja täyshoitolassa asuvat vanhukset tekevät tilinpäätöstä omien kaapissa asuvien luurankojensa kanssa. Kirjassa vallitsee jopa jonkinlainen odotuksentunnelma. Tuleeko kuolema viimein vai antaisiko elämä vielä yhden viimeisen seikkailun, jonka jaksaisi seikkailla. 

Nuoret rakastavaiset puntaroivat omaa elämäänsä ja arvomaailmaansa peilaten itseään ympärillä ikääntyvien ihmisten kautta. Voisiko vanha ihminen kuitenkin antaa nuorelle jotain muutakin, kuin iänikuisia typeriä ohjenuoria? Voisiko ystävyys vielä tuoda elämään jotain uutta ja antaa myös nuoren elämälle jotain sellaista, mitä siitä vielä puuttuu? Kaunista kirjassa oli täyshoitolan aputyttö, joka arvosti ja rakasti vanhuksia, antoi heille sen arvon, mikä heille kuuluukin.

Kirja tuntui olevan Janssonin tilitystä ja pohdintaa omasta ikääntymisestä. En tiedä osunko pahasti harhaan, jos olin aistivinani jopa pientä pelkoa vanhuutta kohtaan rivien välistä.  Aluksi tuntui, etten saa kirjaa varmaan koskaan luettua loppuun. Tarina tuntui sekavalta ja sivu toisensa jälkeen pompsahteli esiin uusia hahmoja, joihin ei oikein saanut otetta. Kun lopulta henkilöhahmot alkoivat avautua, kirja sai uuden ulottuvuuden eikä sitä halunnut enää laskea kädestään. Kirja oli siinä mielessä kummallinen, että vaikka pidin siitä, en oikein osaa kertoa siitä mitään. Pitänee lukea uudestan joskus tulevaisuudessa. Jospa sitten osaisin sanoa jotain järkevää kansien välissä viriävästä maailmasta.

John Steinbeck - Helmi

Helmi kantaa kansiensa välissä laulun perheestä, pelosta, vihasta ja ahneudesta. Steinbeck on jälleen kerran säveltänyt kirjallisen mollissa kulkevan laulelman ihmismielen ulkokultaisuudesta ja mädännäisyydestä. Kirja pursuaa adjektiiveja ja lukijan on helppo maalata mielikuva niin sielunmaisemasta kuin pienestä merenrantakylästäkin, jossa alkuperäiskansa elää valkoisen ihmisen asettamassa ikeessä.

Mitä sinä tekisit jos voittaisit lotosta? Olisiko lottovoitto kuitenkaan lottovoitto? Köyhän ihmisen eteen asetetaan kultainen portti, josta helmen avulla käydä voi, jos uskaltaa. Kuinka haaveet ja unelma paremmasta siintää silmien eteen ja saa mielen nousemaan rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Ja kuitenkin on niin monta, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat osansa tuosta unelmasta välittämättä siitä saako onnekas itse siivuakaan kakustaan. Mitä olisit valmis uhraamaan saadaksesi pitää tuon avaimen onneen?

Steinbeck on mielestäni kirjassaan tehnyt kannanoton alkuperäiskansojen lannistamisesta ja valkoisen ihmisen välinpitämättömyydestä ja ahneudesta. Hänellä on taito esitellä uskottavasti ihmisen irvikuvat ja saada lukijakin pohtimaan omaa toimintaansa ja jopa potemaan huonoa omaatuntoa, vaikkei edes olisi syyllistynyt tekemään mitään typerää ja likaista kanssaeläjiin liittyen. Silti tulee tunne siitä, että minä myös olen huono ihminen. Kirjoissa tuntuu seurailevan tarinasta riippumatta tietty uskonnollinen syntisen ihmisen riippa ja jonkinlainen kiihkomieli. Vaikka tämä saa lukijan jotenkin ahdistumaan, ei kirjaa silti halua jättää kesken.

Lukemani kirja oli kymmenen sentin löytö kirpputorilta ja oli todella tunnelmallista lukea auringon värjäämä, kirjahyllyn tuoksuinen vuonna 1962 painettu kirja, jonka sivutkin olivat melkein kartonkia. Rahiseva, karkea paperi sai sormenpäät kuivamaan ja sivut olivat kankeita käännella. Tämä pieni seikka jotenkin lisäsi lukukokemuksen autenttisuutta. Vanhoissa kirjoissa on vaan sitä jotain...

Terry Pratchett - Herraskaista väkeä

Yksi nuoruusvuosieni ja miksikäs ei myös aikuisten vuosien kirjailijasankareistani tarttui viikatemiestä käsipuolesta ja siirtyi matkaamaan toiseen ulottuvuuteen joitakin aikoja sitten ja tämän jopa hieman yllättävän poistumisen vuoksi tartuin yhteen lempikirjaani tämän herran mittavasta teoskavalkadista. Kuoleman rinnalla noitakolmikko Esme Säävirkku, Gytha Auvomieli ja Magrat Kynslaukka kuuluvat ehdottomasti Pratchettin luomista hahmoista parhaimmistoon. Mitäpä pessimismin ja tiukan rationalismin voimalla jäisi tekemättä? Jälleen kerran tuli todistettua, että mustiin pukeutuvat mummelit johtavat loppujenlopuksi maailmaa...

Kiekkomaailmaan sijoittuvat fantasiaseikkailut sekoittavat sysimustaa huumoria, yhteiskunnallisia kannanottoja kauniisti verhoiltuna magiaan ja toiseen ulottuvuuteen, ripauksen kvanttifysiikkaa ja puhdasta kirjallista magiaa. Vaikka kirjoissa kukkii huumori ja tarinat ovat omalla tavallaan aika kepeitä taustalla on jokseenkin aina jotain syvällisempääkin pohdintaa olemassaolosta, elämän kiertokulusta ja vaikkapa kollektiivisesta muistista. 

Hauska sattuma tämän kirjan suhteen oli se, että myös edellisessä lukemassani kirjassa Herran tarhurit käsiteltiin mehiläisten kollektiivista muistia ja hahmottamista, ja niin myöskin Pratchett tarttui mehiläisten kummalliseen minimonarkiaan ja yhteen suureen mieleen, jonka parvi muodostaa. Taustalla pyörii farssi kuninkaallisista häistä ja taiteellisen tieteellisesti tahi tieteellisen taiteellisesti tarinaan punoutuu pohdintaa rinnakkaisten todellisuuksien mahdollisesta olemassaolosta. Jospa jossain toisessa ulottuvuudessa elää joku toinen minä, joka valitsi jossain kohtaa jotain toisin ja elämä muutti kulkuaan valinnan seurauksena..? Ken tietää.  

Olen lukenut kyseisen teoksen useita kertoja ja aina se jaksaa hymyilyttää sekä pohdituttaa. En tiedä arvostetaanko Pratchettia juurikaan kaunokirjallisissa piireissä, mutta minut tämä mies on lumonnut siitä saakka, kun olen hänen teoksensa kirjaston hyllyistä bongannut. Hän on luonut aivan oman pienen maailmankaikkeuden omine luonnonlakeineen ja kansoineen sekä historian kaikelle tälle. Luovuutta useampaan potenssiin, sanoisin.

Lopuksi haluaisin vielä todeta, että Pratchett on elävä todiste siitä, ettei muistisairaus ole kaiken loppu ennen kuin loppu on oikeasti läsnä. Mies jaksoi viimeisiin elinvuosiinsa saakka sairaudestaan huolimatta tehdä kirjallista työtä sekä tutkia maailmaa ja lisätä tietoisuutta myös muistisairauksista. Toivottavasti matkanne on avartava Sir Pratchett!